Antti Tuuri: Tammikuu 18. Otava 2017.
Heidi Köngäs: Sandra. Otava 2017.
Rosa Liksom: Everstinna. Like 2017.
Yksi selostaa, miten eteläisellä Pohjanmaalla sotaan ryhdyttiin. Toinen kuljettaa huutolaistyttöä läpi sisällissodan ja miehensä vankilavuosien. Kolmas hehkuu rakkautta ja sotaa tavalla joka saa ottamaan todesta puheet kuolemanvietistä.
Satunnainen näyte Suomen juhlavuoden romaaneista tarjoaa 1) miehekkään järjelliseksi tekeytyvää toimintaa, 2) tunteikasta samastumista uhriksi joutuviin naisiin sekä 3) sellaista erotiikkaa ja väkivaltaa joka päivittää Pohjolan villin sexuksen. Ilmausta käytettiin kauan sitten Timo K. Mukan yhteydessä.
Antti Tuuri julkaisi taannoin Kylmien kyytimiehen (2007) ja Rauta-anturan (2012). Niissä sotaan oli näkemyksellinen ote. Heidi Köngäksen Hertta (2015) oli ulkokirjallisestikin kiinnostava tulkinta Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon poliittisesta rakkaudesta. Tuuri ja Köngäs ovat kokeneita kirjoittajia, mutta tuoreimpia töitä ei liika kunnianhimo ole siivittänyt. Näistä kolmesta vain Rosa Liksom kykenee hetkin herättämään levottomuutta. Tuuri ja Köngäs vastaavat odotuksiin.
Teemu Keskisarja kirjoitti Viipuri 1918 -kirjassa (2013), että tammikuu 18 oli historian ensimmäinen hetki, jolloin tuhannet suomalaiset halusivat sotaa, sytyttivät sitä ja hyppäsivät liekkeihin. Pohjatyötä olikin tehty. Suuressa keinottelussa (1997) Paavo Haavikko niputti Suomen oikeistoradikalismin ja Venäjän vallankumoukselliset. Molemmat ajoivat väkivallan asiaa. Haavikolle Eugen Schauman oli terroristi.
Voi olla häkellyttävää ajatella, että tsaarin Venäjä oli melko inhimillinen valtio. Se oli myös heikko. Heikko oli bolsevikkienkin hallinto tammikuussa 18, ja siksi hurjinta mitä Sippolan Ahto, Tuurin kertoja, voi kuulopuheena toistaa, on väärän junan suistaminen raiteilta.
Joskus on tapana sanoa, että kirjailija ei kuvaa todellisuutta vaan luo todellisuuden. Niin voi olla, mutta ilmeisesti jotakin todella tapahtui, kun nyt jo kahdessa kirjassa on raportoitu, miten suojeluskunta Munakan liepeillä postijunan ryssi ja senaattori Heikki Renvallin suututti. Saman möhläyksen poimi Anneli Kanto Lahtarit-romaaniinsa (2017).
Ahto Sippolakin on todella elänyt. Hänen isänsä Matti perusti Kauhavalle maan ensimmäisen nuorisoseuran ja veli Veikko oli yksi pahamaineisimmista valkoisista teurastajista. Veikko häipyi 1920 Yhdysvaltoihin.
Ylistaron tammikuusta 18 ei paljon jäänyt lapsille laulettavaa. Tuuri käyttää runsaasti sivuja sotakoulujen suunnitteluun, ehkä siksikin että sota ei ota syttyäkseen. Heitteille jääneet venäläiset sotilaat antautuvat heti. Yksi valkoinen kaatuu. Hän ampuu vahingossa itsensä konekiväärillä. Voitonjuhlat ovat komeat, ja niitä kuvatessaan Tuuri saa ironiaansa hiukan, no, ruutia.
Sandran alussa kuudennusmies pakottaa palvelijan tekemään ketunmyrkyllä abortin ja kun tämä kuolee, upottaa isäntä, seurakunnan luottomies, naisen avantoon. Alun vähän irralliseksi jäävä katkelma tarjoaa sävellajin: hyytävä molli.
Sandra saa vahingossa tiedon taposta ja vaieten kantaa kalvavaa salaisuutta. Kuudennusmiehelle jää romaanissa enää tehtäväksi hukkua virtsakaivoon. Paljon myöhemmin Sandran tyttärentytär Klaara, turhautunut näyttelijä, käy läpi mummonsa muistiinpanoja. Kolmas kertoja on Lyyti, Sandran käly. Hän edustaa itsenäistä ja liikkuvaa naista, joka tohtii rakastua yli luokkarajan.
Sandrassa on aina vilu ja nälkä. Tuurin kirjassa pakkanen on pahimmillaankin raikas. Näin kirjalliset keinot toimivat. Tuurilla on yksi kertoja, Köngäksellä kolme. Köngäs vetoaa tunteisiin, mutta herkimmän kohtauksen kirjoittaa Tuuri. Siinä Ahto saunoo vaimonsa kanssa. He lopuksi pesevät toistensa selän.
Menheen elämän ilo on siinä, että se ei koskhaan pallaa. Mikhään ei silti katoa koskhaan pois.
Tämän elämänviisauden Liksom on nostanut jäsentämään tekstiä. Kovin paljon tyhjää syvällisyyttä romaani ei onneksi sisällä; kirjailija Annikki Kariniemeä muistuttavan kertojan viisaus on konkreettisempaa.
Siinä missä Tuurin kirja on juuretonta yleiskieltä ja jotenkin irti ajasta ja paikasta, paikannimistä huolimatta, on Liksom hyvinkin paikallinen. Meänkieli juurruttaa tekstin Tornionjoen laaksoon. Henkilöt ovat vilpittömiä, suurten tunteiden natseja. Siinä on haastetta, ja tästä Liksom selviytyisi vielä paremmin, jos olisi pyyhkinyt paasaavan jälkiviisauden häivähdyksetkin.
Nykylukija tulkitsee Everstinnaa perheväkivallan kautta, mutta on kirja myös poikkeuksellinen rakkausromaani, ehkä siksi että kertoja kykenee kertomaan miehen. Mallina on ollut Kariniemen puoliso, eversti Oiva Villamo. Tätä pelko ja kuolemankaipuu ajavat urotöihin – sen koko elämä oli esileikkiä herra Kylmyyen kanssa.
Tällaisia miehiä suuren sodan kokemuksista pitkin Eurooppaa kasvoi, ja joskus tällaisia naisiakin. Hyvin muotoiltuna latteatkin viisaudet syvenevät: Näin ikhuisuus on maailman luonu, että vastakohat saavat yhessä aikhaan kokonaisuuen kutenka hapankaali ja praatvursti kuuluvat yhteen, tee ja vatelmahillo tai hunaja ja monet muut.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
