Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut. Suom. Juhani Lindholm. Siltala 2018.
Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut. Suom. Jarkko Laine. Otava 1972.
Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut. Suom. Yrjö Kivimies. WSOY 1927.
Huck Finniä piiskaa halu vapauteen. Kun rapajuoppo isä kaappaa Huckin metsämökkiin, poika on sekä helpottunut että kauhistunut. Isä solvaa ja pieksee, mutta vielä kamalampaa oli kun Douglasin kiltti leskirouva yritti kasvattaa: piti pukeutua siististi, välttää tupakointia, oppia lukemaan. Huck haluaa kulkea ryysyissä ja nukkua taivasalla.
Isä kanssa voi kalastaa ja metsästää, mutta liika on liikaa, mitä humalariehuntaan tulee. Huck lavastaa oman murhansa ja lähtee alas Mississippi-jokea. Hän törmää Jimiin, karanneeseen neekeriorjaan; ja nyt on heti kerrottava, että alkuteos (1884) puhuu neekereistä, samoin suomennokset. Yhdysvalloissa on julkaistu myös Mark Twainin tekstiä siistivä laitos, jossa neekeri-sana on korvattu orjalla.
Virralla pakolaiset tekevät matkaa yöstä toiseen, seikkailusta kolmanteen, ja välillä kaksikko käy syventäviä keskusteluja vaikkapa Salomonin tuomion tolkullisuudesta. Juhani Lindholmin suomennoksessa on mukana myös tukkilaisten kielellisesti hurja juopottelukohtaus lautalla. Sen Twain kustantajan pyynnöstä jätti alkuteoksesta pois.
Huck Finn on selviytyjä. Hänellä leikkaa nopeasti; nykykielellä hän on streetwise. Huckin terävyyttä korostaa hänen kaverinsa Tom Sawyerin tollous. Tom on mahtipontinen hölmö, jota Huck ihailee ja joka on lukenut liikaa seikkailukirjoja. Ohimennen Twain viittaakin Miguel de Cervantesin Don Quijoteen. Sen sankari sekosi ritaritarinoista.
Nykynäkökulmasta Huck on kaksin verroin selviytyjä. Kolmetoistavuotiaana hänellä on kaikki ne taidot joilla pysyy hengissä, kun sähköverkot romahtavat ja luottokortit lyövät tyhjää. Huck osaa hankkia ruokansa luonnosta, nukkuu missä vain ja nauttii elämästä. Vapaus tarkoittaa pärjäämistä, joka ei tarkoita menestystä.
Moni on tutustunut Huckiin Tom Sawyerin seikkailujen kautta. Se on Twainin lastenkirja; Huckleberry kuuluu suuriin amerikkalaisiin romaaneihin, joka kannattaa lukea myös aikuisena. Itselläni ei ole aavistusta, miten alle kymmenvuotiaana ymmärsin, jos ollenkaan, Twainin ovelan huumorin tai keskeisen teeman, orjuuden. Edes karanneita neekereitä ei Suomen maalaiskylissä 50-luvulla vilissyt, mutta Kaarlo Kramsun runon tunsi lapsikin: Parempi orjan elämää on kuolo hirsipuussa.
Tällaisia pari sukupolvea sitten luettiin. Robert Louis Stevensonin Aarresaari kuvaa rajua merielämää, Daniel Defoen Robinson Crusoe vetoaa pakohaaveisiin. Näitäkin voimallisemmin Huckleberry todistaa, että ennen lapsuus todella oli toisenlaista – tai ainakin (poika)lapsen idea upeasta lapsuudesta oli. Jos olisin perehtynyt Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossuun, saattaisin tehdä vertailuja.
Jälkisanoissa Lindholm rinnastaa Huckleberryn Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen: molempien kieli tuomittiin. Rinnastuksen voi viedä pidemmälle: molemmissa paetaan sivistystä, Impivaaraan tai Mississipille. Robert Cooper on kirjoittanut Huckleberrylle jatkon (Huck out west, 2017), missä vapautuminen sivistyksestä on lopulta hyytävää ja (kylmä)veristä. Suomennos – Huck lähtee länteen – on tätä kirjoittaessani tulollaan.
Huckleberrystä on puolitusinaa suomennosta. Yrjö Kivimiehen käännös, 14 painosta, on tunnetuin, Jarkko Laineen radikaalein. Lindholm tuo kirjan nykyaikaan. Kivimiehen Huckleberrya komistaa E. W. Kimblen piirros, missä Huck näyttää paitsi harmittomalta myös oudon iättömältä. Hän on poika mutta hänessä on aavistus jopa vanhaa miestä. Laineelle kannen teki Tapani Utriainen: Huck on hippi, Jim kuin mustien vapautusliikkeen taistelija.
Tuorein kansi on Jussi Karjalaisen. Kaksi profiilipäätä tuovat etäisesti mieleen Hymypoika-patsaat, niiden värit – musta ja keltainen – Benettonin takavuosien mainokset. No, oikeasti kansi on sopivasti viitteenomainen ja irrottaa varttuneemman lukijan Kimblen piirroksen ilmapiiristä, luottaa asiaansa eikä tyrkytä.
Alkuteoksessa Jim puhuu hankalaa murretta. Kivimies pistää hänet puhumaan kuin ulkomaalainen, Laine kuin turkulainen. Verrataanpa:
Kivimies: Voi, Huck, minä purskahta itkun ja otta häne sylin ja sano: ”Voi sinä lapsi parka! Anta Jumala anteks Jim-raukka, sillä ikinä hän ei voi anta itse anteeks!” Voi, hän ole umpi kuuro ja mykkä, Huck, umpi kuuro ja mykkä – ja minä, minä ole kohdellu häntä niin!
Laine: Sillo mää purskahrin itkusse ja otin tytön sylisseni ja sanosin: ”Voi sunt piänt raukkaa! Voi Hyvä Jumala senttä anna anteeks Jim-paral, ettei se koskaan elämässä unohtaisis mitä se o tehny!” Se tyttö oli iha kuuro ja mykkä, iha kuuro ja mykkä – ja mää olin kohrellu hänt sil tappaa!
Lindholm: Silloin multa pääsi itku ja mä otin tytön syliin ja sanoin: Voi pikku raukkaa! Anna kaikkivaltias Jumala anteeksi Jimille koska Jim ei itse voi ikinä antaa!’ Tyttö oli kerta kaikkiaan kuuro, ja mykkäkin vielä – ja mä menin pitelemään sitä niin pahasti!”
