Juhana Torkki: Tarinan valta – Kertomus luolamiehen paluusta. Otava 2014.
Juhani Suomi: Mannerheim – Viimeinen kortti? Siltala 2013.
Mitä tapahtui Tuhkimolle sen jälkeen, kun hän alkoi Prinssin kanssa elää onnellisena kohti loppua? Palataan kiehtovaan kysymykseen kohta.
Tarina lienee tuttu. Oli paha äitipuoli, töykeät sisarpuolet, ja oli Tuhkimo joka rakasti keittiötä nakertavia hiiriäkin. Sitten Tuhkimo sai Prinssin sisarten nenän edestä.
Tuhkimon elämää tulee ihmetelleeksi, kun lukee Juhana Torkin intoutunutta kirjaa tarinoista. Siinä on paljon mukavia havaintoja Steve Jobsin, Barack Obaman ja Timo Soinin tavasta käyttää julkisuutta.
Nuo kolme ovat vähän samanlaisia heimojohtajia. He ovat itse tarinoita, ja he vetoavat tunteisiin, eivät älyyn.
Onko siinä Torkin mielestä jotakin väärin? Vaikea sanoa. Notkea kirjoittaja kykenee olemaan eri mieltä itsensäkin kanssa.
Torkin avainsanoja ovat luolamies ja leirinuotio. Meillä on yhä luolamiehen tunteelliset aivot, joiden hehkua järki ei himmennä, me ymmärrämme maailman tarinoina, ja nyt tarinoita kertoo media, jonka leirinuotioille kokoonnumme.
Tästä jo tajuaa, että Torkki kertoo omaa tarinaansa tarinoista, sillä monelle muulle mediasta tulee mieleen pyromaani. Asiasta voi kysäistä Ilkka Kanervalta, joka taannoin kohtasi vähintään käsistä karanneen ruohikkopalon.
Torkin neuvo Kanervalle olisi ollut: tunnusta heti, tunnusta enemmän kuin olet tehnytkään.
Tässä Torkki on oikeassa. Haikeina voimme muistella Matti Ruokolan vanhanaikaisen miehekästä neuvoa. Ruokola oli lääkintöhallituksen pääjohtaja ja tiivisti oppimansa:
”Älä selitä, älä valita, älä tunnusta!”
Torkkia kiehtoo Jobsin tarina: pieni Apple haastoi suuren Microsoftin. Tuhkimon rinnalle Torkki nostaakin kertomuksen Davidista ja Goljatista. Pieni, kevyesti varustautunut mies voittaa suuren soturin.
Obaman tarina on mukaelma Tuhkimosta, ja Jobsin tarina on mukaelma Davidista, joka voittaa Microsoft-Goljatin.
Oma tarinansa oli Nokiallakin, ja Torkki selvittää, miten Stephen Elop epäonnistui siinä, missä Jobs onnistui. Elop ei välttämättä ollut väärässä; häneltä vain puuttui tarina. Tarina on aina oikeassa, ainakin hyvin kerrottu tarina. Tarinasta ei edes kysytä, tosi vai väärä vaan hyvä vai huono.
Kanervan eroprosessin Torkki tulkitsee klassisena tragediana, jossa oikeuskansleri pesee kätensä Pilatuksen tavoin ja Johanna Tukiainen on Juudaksen roolissa.
Draaman vaatima huipennus tulee, kun Jyrki Katainen erottaa Kanervan ja itkee.
Epäselväksi jää, toimivatko jopa näytelmän osallistujat roolinsa mukaan vai onko kyse vain tavastamme nähdä tapahtumat.
Torkki joka tapauksessa ajattelee, että me näemme maailman tarinoina, ja siksi Obama onnistuu, vaikka hän ei puheissaan sano mitään, koska Obama itse on hyvä tarina.
Tämä saakin miettimään, olemmeko me itse kukin pelkkiä tarinoita. Kyllä, vastaa Torkki. Me kerromme itse tarinaa itsestämme ja itsellemme.
Torkki ei pohdi, miten käy, jos oma tarina kuulostaa kertojalleenkin falskilta tai jos siihen ei löydy edes draaman sytykkeitä.
Tarinoilla on pysyvä rakenteensa, mikä on hiukan eri asia kuin että itse todellisuudella olisi tarinan rakenne.
Jo kreikkalaiset 2 400 vuotta sitten pohtivat draaman kaarta. Torkki marssittaa todistajia Aristoteleesta lähtien ja koristelee tekstiään irrallisin lainasanoin: katharsis, peripeteia, tragisches Moment.
Siihen Torkki ei kiinnitä huomiota, että Aristoteles ja kumppanit puhuivat näyttämöiden draamoista, joissa kuollaan leikisti, Obaman lennokki-iskuihin oikeasti.
Applen menestystä Torkki tosin arvelee eettisesti hyväksi. Aristoteles sanoi, että hyvää on se jonka vuoksi ihminen voi hyvin.
Epäilemättä iPod onkin tuonut elämään sykettä ja sisältöä, mutta ehkä Aristotelesta ei kannattaisi vetää nuorisomusiikin jakeluratkaisuihin. Ei hänen etiikkansakaan ollut ongelmatonta.
Torkin ongelma on, että leirinuotio tuo mieleen rippileirin rattoisan illanvieton ja puhe heimoista yhteisen asian fiksut nettiyhteisöt.
Ehkä tähän sisältyy Torkin toiveita, vaikka hän näkee, että (sosiaalinen) media tuo ihmisen alhaiset vaistot esiin. Heimot ottavat yhteen eikä kyse ole älyn säihkeestä.
Luolamies on muutakin kuin tarinankertoja, ja netissä hän paljastaa karvansa, joita mielikuviemme mukaan on runsaasti.
Onkin mielenkiintoista, miten nopeasti toisinajattelija muuttui vanhahtavaksi sanaksi. Samalla oheni julkinen ajattelu. Nykyisin taistellaan identiteeteistä ja heimoista, ja kiivaita tunteita herättävät toisinnaivat ja toisaalla syntyneet.
Identiteettien taistelussa on kyse enemmästä kuin ajattelusta. Moraalista? Ehkä, vaikka Torkin mukaan kaikki moraalipuhe on valhetta ja tekopyhyys ihmisen luonto.
Näkemys on ymmärrettävä: Torkki on teologi ja sikäli erikoistunut huonoon omatuntoon. Saattaa tosin olla, että luolamiestä ei omatunto vaivannut; koko asiasta alettiin puhua vasta runsaat 2 000 vuotta sitten, ja lopullisen niitin käsitteelle antoi Martti Luther, joka piti ihmistä läpisurkeana ja korjaamattomana.
Kun Torkki unohtaa Aristoteleen ja astuu Lutherin jälkiin, hänen on löydettävä tästä Gomorrasta edes yksi vanhurskas. Hän löytää Nelson Mandelan.
Torkin luolamies ei ole historiallinen olento; kyse on ihmisen pysyvästä ominaisuudesta. Historian taju ei ole Torkin vahvuuksia.
Usko järkeen alkoi kadota jo viime vuosisadalla, kun Saksassa paloi leirinuotioilla niitä kirjoja joita Neuvostoliitossa ei edes painettu. Loppu on, kuten sanotaan, historiaa.
Torkki huomaa, että media on vallannut tarinoillaan uskonnon tonttia, mikä osin on totta, vaikka se tontti kapeni jo kommunismin ja fasismin tieltä.
Periaatteessa samat, poliittisesti välinpitämättömät massat ovat nytkin liikkeellä. On kai hyvä, että ne saavat keskittyä i-alkuisiin laitteisiin ja ovat vilkkaasti liikkuvia äänestäjiä.
Ja jotakin olennaista Torkki on tavoittanut, sillä ei nykyisin voi oikein kuvitella edes vitsinä Juho Niukkasen ehdotusta hallitusohjelmaksi (1950): Järki kunniaan!
Miten median nykyisillä leirinuotioilla pärjää C. G. E. Mannerheim, joka myös on tarina? Selvyyden vuoksi: tarina ei tarkoita kertomusta. Sekä Matti Nykänen että iPod ovat itsessään tarinoita.
Mannerheim joutui median käsittelyyn taas kerran, kun Juhani Suomi julkaisi tutkimuksensa marsalkan viimeisistä vuosista sotilaana ja poliitikkona.
Media itse ei sikäli sovi Torkin perustarinoihin, että se on Goljat jota kukaan ei voi voittaa. Media on kuitenkin joustava. Mannerheim muuntui sen käsittelyssä uudeksi tarinaksi ihanteen heikkouksista.
Kahdeksansadan sivun kirja on monien mielestä raskaslukuinen, mikä kai kertoo nykytarinoiden vaatimuksista. Suomi kuitenkin ymmärtää julkisuutta. Hän kirjoittaa elegantisti, ja hän sijoittaa otsikkoaineksen kirjan alkupuolelle.
Jo johdannossa 77-vuotias Mannerheim kiivastuu tajutessaan, että hänellä oli väärä – ratsuväen keltainen – värinauha kenttälakissaan, kun hän eduskunnassa astui presidentin virkaan.
Juhani Suomen Mannerheim on turhamainen, ärtyisä, pitkävihainen ja kykenemätön nopeisiin päätöksiin. Tässä suhteessa Marski siis muistuttaa, ellei nyt minua, niin ainakin paria tuttavaani. Tekeekö tämä hänestä ihmismäisemmän?
Selväksi on tullut, että historian sankareita voi jo käsitellä karkeammin, mutta Teemu Selänne on kaupallinen sankari, jonka suitsutus on ylitsevuotavaa.
Mannerheim-kirja on otettu vastaan suopeasti, vaikka muutamat suojautuivat sanomalla, että koko totuutta ei vieläkään tiedetä. Se on totta. Koko totuutta ei ole edes olemassa.
Toinen asia on, että Juhani Suomi itsekin on jo tarina. Kahdeksanosainen elämäkerta Urho Kekkosesta teki sen.
Mannerheimin suurin ansio sodan loppuvaiheessa oli, että hän arvovallallaan esti hajaannuksen ja ehkä jopa sisällissodan.
Kansa luotti Mannerheimiin, ja Moskovassa luotettiin ainakin siihen, että Suomen kansa luotti Marskiin.
Suomen päätelmä onkin, että tärkeää ei ole, minkälainen johtaja on vaan minkälaiseksi hänet kuvitellaan. Suomelle 1944 kuvitelma Mannerheimista oli elintärkeää.
Myös Mannerheim tiesi tämän, vaikka ei ollut lukenut Torkin kirjaa. Hän oli hyvä näyttelijä, joten vähemmästäkin tulee Kurt Vonnegutin romaani Äiti yö mieleen:
Ihminen on sitä, miksi tekeytyy, ja niinpä on syytä olla tarkkana, miksi tekeytyy.
Juhani Suomen tavoite ei liene ollut luoda uutta tarinaa Mannerheimista vaan tutkia tämän vuosia 1943–1951. Torkin jaottelun mukaan Suomi seuraa Sokratesta, ei Jeesusta.
Selväksi käy, että Marski ei ollut häävi yleisesikunnan johtaja, kenttäkokemus oli niukka, ja suhde jopa sotilaslähettiin oli lämpimämpi kuin tyttäriin.
Suomen kirjaa on moitittu liian perinpohjaiseksi, mutta ainakin näin käy piinallisen selväksi, miten vaikea sodasta on irrottautua, löytää oikea hetki ja tehdä sillä hetkellä ratkaisuja.
Mannerheimista ei ratkaisuihin ollut, joten niitä tekivät muut, paljolti rauhanoppositio. Myös kenraalit kavahtivat kertomasta kaikkea ylipäällikölle.
Pelokkaan ja sairaan miehen osaksi jäi esittää osansa, ja sen hän teki. Tässä sekä kesässä 1944 on todellisuuden tragiikkaa sen verran, että Kanervan draama tekee mieli tulkita komediaksi.
Suomi teki tutkimuksen, josta julkisuudessa pelkistyi muokattu tarina. Solvauksia tämä ei kirvoittanut muualla kuin sosiaalisessa mediassa, mikä antaa sanalle sosiaalinen uusia ulottuvuuksia.
Entä mitä Tuhkimolle tapahtui? Uku Masing, virolainen teologi ja runoilija, jatkoi tarinaa.
Prinssi kuoli pian häiden jälkeen, ja paljastui, että tällä oli jo tytär. Tuhkimosta tuli äitipuoli, vielä ilkeämpi kuin hänen oma äitipuolensa oli ollut.
Juuri näin elämä pyrkii menemään, sukupolvesta toiseen. Masing tosin väitti, että Tuhkimo oli tuntematon luonnonkansoille – luolamiehille.
Löysin Masingin näkemykset Heikki Mäki-Kulmalan liki viimeisestä lehtijutusta. Alkuvuodesta Heikki, monien Tampereella opiskelleitten tuntema ajattelija, yllättäen kuoli.
Mäki-Kulmalan Tuhkimo-jutun (Aikalainen 4/2014) viimeinen virke kiteyttää lievän toiveikkaasti: Tämä pahan kehä toistaa itseään ainakin siihen asti, kunnes tuhkimosatu unohtuu.
Torkki ei lupaa pikaista unohdusta.
Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
