Asko Sahlberg: Yö nielee päivät. Like 2014.
Jakobsson on niin iso mies, että hän täyttää tuulikaapin. Hän on poikkeuksellisen romuluinen ja ruma, jäyhä ja luotaantyöntävän ystävällinen, eikä hän juuri puhu ellei se ole aivan välttämätöntä.
Edes Jakobssonin vaimot eivät saa selkoa miehen ajatuksista. Lukija on niistä paremmin kuusalla ja Asko Sahlberg kenties vielä enemmän, vaikka ei hän Jakobssonin sieluun poraudu. Ehkä hänkään ei onnistu?
Silti romaanin kertoja on niin kaikkitietävä että selvittää Olof Palmen murhan ja luiskahtaa sujuvasti Kustaa II Adolfin ajatuksiin, ja jotakin tekemistä noilla hallitsijoilla on myös Jakobssonin kanssa.
Aune, Jakobsonin toinen vaimo, kokee miehensä valloittamattomana linnoituksena, ja linnoitusta Kustaa Adolfkin Göteborgiin suunnitteli.
Lukija kokee, että Jakobsonissa ei suuremmin ole valloittamista, ja Göteborgin ovat valloittaneet Balkanin ja Afrikan siirtolaiset niin että suomalaiset on jo hyväksytty kotineekereiksi.
Ja nimenomaan suomalainen Jakobsson on: poikkeuksellisuudessaankin hän on klisee meidän miehestämme, kuten Sahlberg häntä puhuttelee. Naiset saattavat kuvitella, että vaikenevalla miehellä on salaisuus, mutta ei siellä mitään ole.
Sahlberg maalaa ilottomuuden muuttoliikkeen taustaksi: Suomeen jäävät harmaiden talorykelmien ankeus, mustien metsien lohduttomuus, aina matalalla roikkuva taivas ja – ihan totta – paketoiduilla pelloilla tuleentuva vilja.
Tästä tulee mieleen John le Carrén jännärit: aina kun niissä siirryttiin Itä-Saksan puolelle, taivaskin muuttui harmaaksi.
Sahlbergin romaanihenkilöt syntyvät näkemään harmautta, tuntemaan alati kuluvan ajan painon, ja tämä kaikki lienee helpompaa kokea vieraassa maassa jossa maamiehiä riittää. Helpompaa siellä on suomalaisuuttakin kuvata.
Sahlberg kuljettaa Jakobssonia 1970-luvulta nykypäivään. Alku on tyypillinen: Jakobsson on töissä autotehtaan liukuhihnalla Göteborgissa ja asuu parakissa.
Jatko on poikkeuksellinen: Jakobssonilla on pari firmaa, omakotitalo, vaimo ja auto, pari lastakin joista lukija saa tietää tuskin nimet eikä isä tunnu tietävän paljoa enempää.
Jakobsson on silti vastuuntuntoinen perheenhuoltaja samassa mielessä kuin lätkäjoukkueella on huoltajansa. Liiketoimissaan hän liikkuu hämärän rajoilla, mutta hänellä on moraalinsa. Pulassa olevia tuttaviaan hän auttaa, ja hän ehdottomasti on kunnian mies.
Miehen kunniasta ei nykyisin paljon puhuta, koska se ei sovi vetelään psykokieleen. Jakobssonilla ei ole tarvetta purkaa sisintään, mutta kunniaansa hän varjelee. Hänen on siis kohdattava Göteborgin puolimaailmassa Jugoslavian sodista tullut upseeri ja rikollinen, jolla myös on kunniansa. Arvatkaapa, kumpi voittaa.
Sahlbergin kerronta on laveaa, jopa lavertelevaa. Hän hakee tehoa Raamatun kielestä ja leikkaa siitä kansankieleen. Vanhatestamentillinen pasuunain törähtely päättyy inahdukseen eikä pamahdukseen, kun Jakobsson polttaa tupakin ja nauttii kaffenplöröt.
Romaanin kielen rekisteri on tällainen: kuntosalilla miehet syövät hormoninappeja, jotta musculi abdonins turpoaisi kuin pullataikina.
Ehkä taikina on kohdallinen vertaus, koska kaikki nuo miehet häviäisivät Jakobssonille, joka ei tarvitse muita lisäravinteita kuin kahvia ja tupakkaa.
Juomaan Jakobsson ei lipsahda; siitäkin hän tekee päätöksen. Hän harkiten juo pari päivää tai viikkoa ja lopettaa. Kyse on siis aikamme yli-ihmisestä, mutta kohtaloon Jakobssonkin on sidottu.
Sahlberg harrastaa toistoa, josta ei aina tiedä, onko se tyylikeino vai löysyyttä. Kohtalo-sana toistuu tiheään, ja vaikka sanan merkitys voi olla hämärä, kohtalolla on siivet ja se tempaa pyörteisiinsä.
Göteborg on mustekalamaisen elävä, ja kun Suomen taivas laahasi maata ja sai ihmisetkin laahustamaan, Göteborgissa valo vähän väliä hilseilee.
Jakobssonin rinnassa sykkii tuhka ja mustat vedet huljuvat hänen silmiensä takana eikä kyse ole kyynelistä vaan ikuisuudesta tänne aikaan yltävästä aaltoilusta.
Tämä ei pelkästään ole kritiikkiä, vaikka kahvinplöröihin välillä kaipaa tilkan Absolut-votkaa.
Matti Pulkkinen joskus totesi, että romaani on sika: se syö kaikkea. Ajatuksella on mielensä, mutta joskus siankin kannattaisi miettiä, mihin kärsänsä pistää.
Rönsyily ja lavertelu eivät sinänsä ole hyveitä, ja tällaisia romaaneja lukiessa tulee hetkin ikävä vanhaa, kirkasta modernismia. Tästä kaihon tunteesta kiitän Sahlbergia.
Hänellä näyttää olevan menossa tuottoisa kausi. Viime vuonna ilmestyi laaja Herodes-romaani, ja kun tässäkin sivuja on yli 500, kohta Sahlberg kirjoittaa yhtä nopeasti kuin Paavo Väyrysen sanotaan lukevan.
Kunnianhimoa riittää, ja kunniaa Sahlberg tekee avoimesti Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz -romaanille. Taustalta haistaa myös pessimismin filosofi Arthur Schopenhauerin, joka ajatteli, että elämä on rikos, josta kuolema on rangaistus.
Schopenhauerin pessimismistä kasvaa hilpeä elämänasenne, ja hauska Sahlbergin yrittää olla. Entä Jakobsonin erityinen rikos? Lukekaa vaikka lehdistä, mikä suomalaisessa miehessä on vikana. Tuntuu liian häijyltä toistaa sitä kaikkea tässä.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
