Bisquit: Taatamalliset säkeet. Siltala 2014.
Jukka Kemppinen: Tuolta puolen. Art House 2014.
Pauli Kohelo: Kassan kautta. Siltala 2014.
Nainen tapettu Tyrväällä?
– Siis anteeksi millä?
Folkloristien hyvin tuntema sananvaihto tuo mieleen Ruotsin valtakunnan kansleri Axel Oxenstiernan tokaisun ”tietäisitpä poikani vaan, kuinka isolla tyrväällä tätä maailmaa hallitaan.
Seppo Ahti täytti juuri 70 vuotta, mikä ei kelpaa argumentiksi keskusteluun eläkeikärajoista. Bisquitina Ahti on ollut Ilta-Sanomissa hauska jo yli 40 vuotta, joten yleisen inhimillisen kokemuksen perusteella voisi arvella, että vitsit alkavat käydä vähiin.
Tämä on osittain totta. Bisquit ei ole niin pirullisen viiltävä kuin nuorena. Huumori on syventynyt, ja se on entistäkin kulttuuritietoisempaa eli vaatii lukijalta yleissivistystä, vaikkapa tietoa siitä, mitä Axel Oxenstierna todella pojalleen sanoi.
Vitsi kerrotaan kerran, Bisquitin parhaat kestävät kertaamisen. Heikoimmat laahaavat tutuissa raiteissa: Vladimir Putin alkaa olla satiirin kohteena paitsi houkutteleva myös helppo.
Televisioviihde johtaa monen katsojan epäilemään omaa käsityskykyään, ja on helpompi tunnustaa olevansa tyhmä kuin myöntää olevansa huumorintajuton.
Nykyisessä tylsässä pikkunokkeluuksien tulituksessa Bisquitin lukeminen helpottaa. Ahdin aivoissa jokin on nyrjähtänyt niin, että hänen suhteensa kieleen on hillitön ja holtiton. Loikka Tyrväältä Oxenstiernaan on tyypillinen. Siksi Bisquit tuskin saisi töitä toimittajana. Nykyisin lehtijutun pitää pysyä yksillä raiteilla, ja Ahti ei pysy yhdessä asiassa koskaan.
Suomalaisista kirjailijoista Ahti on liki ainoa joka todella leikkii kielen mahdollisuuksilla. Silti tai siksi hän ei oikein taida kuulua joukkoon.
Seppo Ahti luonnehtii tekstejään pakinoiksi. Siinä on jotakin nostalgista nyt kun kaikki kirjoittavat blogeja tai kolumneja, mikä tarkoittaa mitä tahansa mieleen tullutta jorinaa.
Pakinoitsijana Ahti on lajinsa viimeisiä, mutta perinne on pitkä, Eino Leinosta Olliin (Väinö Nuorteva) ja Origoon (Jouni Lompolo).
Kolumni on älähdys, joka myy yhtä latteaa mielipidettä. Pakina on sanataidetta. Bisquitin pakinataide ankkuroituu kulttuurihistoriaan; on hyvä tuntea edes Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas.
Seitsemän vuosikymmentä elettyä elämää tarkoittaa perspektiivin laveutta, ei sen kaventumista. Vaikka kirjan nimessä on taata, vanhenevastakaan Ahdista ei ole F. E. Sillanpään rooliin.
Seppo Ahti on koonnut lehtipakinoita kirjaksi, ja se toimii. Jukka Kemppinen on valikoinut blogitekstejään ja niiden kommentteja kirjaksi ja sanoo itse, että tällaista ei pidä tehdä: Ei tässä ole päätä ei häntää.
Tämä jo saa miettimään, miten Kemppisen muihin sanomisiin pitää suhtautua, mutta kyse on Kemppis-logiikasta. Ahtia Kemppinen muistuttaa siinä, että hänkään ei pysy asiassa, mutta Kemppistä vie pikemminkin notkea ajattelu kuin kieli.
Kemppinen saattaa aloittaa järviruo’osta ja edetä junamatkailun kautta kannattamaan Nato-jäsenyyttä. Vaikea tähän logiikkaan on tarttua, mutta hauska tekstiä on lukea, vaikka Nato ei innostaisi.
Kemppinen ja Ahti ovat syntyneet vuonna 1944, ja nimenomaan Kemppisestä näkee, että sota jätti jälkensä.
Kemppinen kuuluu suuren muuton ensimmäiseen aaltoon: hän lähti, sanojensa mukaan, itku silmässä Kauhavalta Helsinkiin. Blogiaan hän pitää elämäkertana, dokumenttina tuon ajan suuresta murroksesta.
On se sitäkin, mutta Kemppiselle tuskin tuli mieleen liittyä muutaman sadan tuhannen Ruotsiin muuttaneen joukkoon. 1940-luvulla syntyneet olivat myös menestyjien sukupolvi, ja Kemppinen kuuluu siihen osastoon.
Netissä Kemppisen blogi erottuu edukseen, mutta kilpailu ei ole kovaa. Jopa kirjailijoiden blogit ovat enimmäkseen joutavaa jutustelua, keskustelusivustot mutavyöryä.
Kemppisen blogin kommenttiosiossa hetkin toteutuu aito keskustelu. Ehkä tämä johtuu siitäkin, että Kemppisen laaja-alaisuuteen liittyy päähänpinttymiä, jotka kirvoittavat fiksuja vastauksia. Alttiiksi asettuminen on Kemppiselle kunniaksi.
Oliko järkeä julkaista tekstejä kirjana? Eipä juuri. Ukraina-jutut olisi kannattanut hylätä ja keskittyä aiheisiin jotka kestävät aikaa tai edes nykyhetkeä. Sovinnainen maku käy selväksi: Kalle Päätalo, Kjell Westö, Joel Haahtela.
Sokeri on pohjalla, osastossa jonka nimi on Vanhuudesta. Kemppinen aloittaa sen Juice Leskisen kuolemasta ja jatkaa J. S. Bachiin.
Aloitetaan myönteisesti: haudutettu pesäpalloräpylä perinneruokana sai hörähtämään. Myös perusidea, läpikulutetun matka-metaforan pilkka on hyvä. Muutoin Pauli Kohelon (vrt. Paolo Coelho) olisi kannattanut suunnata ilmeisen pakottava ilmaisuntarpeensa netin viemäriin.
Vitsit ovat yläkoulun pihalta ja toimisivat huonosti Uutisvuodossakin, mausteena on tyhjää kaunaisuutta (Jörn Donner, Hannu Salama), ja johtoajatuksena irvailu Veikka Gustafssonin sponsoroidusta vuorikiipeilystä.
Sponsoroinnista jopa kirjailijoiden kannattaa nykyjulkisuudessa puhua varovasti. Kirjan anniksi jää arvailu, kuka parista kolmesta todennäköisestä on nimimerkin takana.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
