Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Otava 2014.
Jörn Donner: Poika ja isä. Erään rikoksen tarina. Otava 2014.
Juha Seppälä: Matka aurinkoon. WSOY 2014.
Kannet ovat kauniit, onnettoman oloisia lapsia ja surunsininen katukuilu, Timo Nummisen käsialaa. Teksti käy suoraan asiaan.
Me tulimme tähän kaupunkiin kevättalvella 1922, pian sen jälkeen kun mieheni oli vapautunut vankileiriltä ja meidät oli vihitty.
Klara ja Ilja hylkäävät Suomen ja venäläistävät etunimensä. Myös kaupunki vaihtaa nimeään: Petrograd, Leningrad.
Sotien välisenä aikana itärajan ylitys tarkoitti usein joko loikkaamista tai kyyditystä. Klara ja Ilja loikkaavat, Antti Tuurin Ikitiessä muilutetaan, ja Pentti Haanpää jättää Noitaympyrässä Pate Teikan maantielle, matkalla itään.
Suomella on myyttinen itäraja, ja sen historiasta Sirpa Kähkönen on valinnut ajankohdan, jolloin vallankumouksen toivo rajan takana vielä eli.
Kirjan 126 ensimmäistä sivua ovat kuin matka unohtuneeseen kieliparteen: Klara on kertoja, hän keskittyy arkeen, ja teksti keinuu ja polveilee vanhahtavasti, kuin muistuma ajasta jolloin sanat ja asiat olivat yksinkertaisempia.
Minun oli tyyni ja hyvä mieli, ja kerran viikossa lauantai-iltaisin Galkina otti palatsin haltuunsa ja määräsi minut viettämään vapaata.
Minun oli tyyni ja hyvä mieli! Siinäpä selkeä asia ja lause! Tehokaskin se on, kirjassa joka kuvaa viattomuuden menetystä ja menetyksen tuhoisuutta.
Aluksi Klara valistaa maalaisia sosialismista mutta oppii itse näiltä ompeluksia. Klara on lähisosialismin ihmisiä, Ilja suurten linjojen mies, joka mitätöi yksityisen kärsimyksen isomman asian nimissä. Ristiriita on ikivanha ja alati elävä.
Lopulta yksityisen mitätöimistä edellyttää oma hengissä selviytyminen. Parhaan opin tähän, tavalla tai toisella, ovat saaneet katulapset, joita Klara on ollut pelastamassa.
Kähkösen kirjoitustapaa on sanottu mikrohistorialliseksi, ja sitä se on, jopa niin että yleinen lähes häviää: lukijan on itse tiedettävä, esimerkiksi, mitä merkitsi Sergei Kirovin murha 1934. Jos ei tiedä, ei se suuremmin haittaa.
Sanotaan, että historiallinen romaani kuvaa kirjoittamisajankohtaansa. Graniittimiehessä korostuvat arki ja lapset. Perheen tilalla on toveripiiri, liitot ovat usein edistyksellisiä, joustavia.
On hätkähdyttävää, miten paljon Astrid Lindgren on vaikuttanut. Peppi Pitkätossun hahmo on Stieg Larssonin Millenium-trilogian takana, ja myös Kähkönen on kertonut jatkavansa Lindgrenin jäljissä: siksi katulapset.
Vallankumouksen orvot asuvat kellareissa, ja tätä miljöötä Kähkönen kontrastoi sirkuksen ja teatterin loistolla. Sirkuslaisia on Tom Mehrov, omanlajisensa graniittimies, jonka hahmo hiukan jää kesken mutta hänen merkityksensä ystäville käy selväksi.
Lapsista tulee joko järjestelmän palvelijoita tai sen uhreja, mutta yksi Peppi-hahmo pelastautuu Tashkentiin. Takana on sota ja Leningradin piiritys, mukana Klaran kirjoittama tarina joka on kerrottava eteenpäin.
Kähkönen on luonut eloisan miljöön ja notkean lukuromaanin, joka hetkin tuntuu irtoavan raameistaan pelastaessaan yksityistä kokemusta historian hirvittävyydeltä.
Jörn Donnerin romaanihenkilöillä on usein ristiriitaisesti haku päällä. Miehet etsivät naista tai naisia, isäänsä eli itseään, mitä ihmettä se sitten tarkoittaakin, eikä asiasta tule valmiimpaa.
Erik on toimittaja, joka haluaa pois Porvoosta. David on hänen isänsä, ja myös isoisä Simon on hengissä. David on tehnyt töitä ulkoministeriölle ja kauppamiehenä Lähi-idässä, hämärän rajoilla, ja hän muistaa nimeltä monta italialaista ravintolaa.
Miljööt ovat kansainvälisiä: David on viileiden lentoasemien yksinäisiä miehiä. Häntä ex-vaimo vihaa, ja ilmeisesti hän on ollut jonkun muunkin riesana, koska saa luodin ruotoonsa ja halvaantuu.
Donnerin tekstiä on usein leimannut alakulo. Nyt tämä lataus on heikompi, vammautuneen epätoivo vahvempi. David opettelee elämää rullatuolissa, ja koska jalat eivät toimi eikä oikein jalkojen välikään, kuoleminen houkuttaa.
Poika ja isä on alaotsikkonsa mukaan erään rikoksen tarina. Syyllistä ei kannata etsiä, epäillä voi Mossadia, israelilaisia, jotka saattoivat erehtyä. Kyllä Donner häilyväisen ja viileän kerrontatapansa yhä osaa.
Jukka Rangell, jatkosodan aikainen pääministeri, joskus sanoi, että ihmisen pitää elää niin, että ei tarvitse kirjoittaa muistelmiaan.
Saattaa olla, että Rangell ajatteli muuta kuin Juha Seppälän romaanihenkilö Irma. Tämä maalaistalon tytär ja kirjallisuuden emeritaprofessori ei löydä elämästään sen vertaa juonta tai merkitystä, johdonmukaista kokonaisuutta, että siitä voisi tarinansa kirjoittaa.
Seppälän romaani, sikäli kuin kyseessä on romaani, on jo tutulla tavalla tämän ajatuksen mukainen. Perheestä ja sukupolvista sekin kertoo, ja lopulta päädytään vieraille maille, aurinkoon Indonesiaan.
Ihminen vailla sisäistä tarinaa on vailla sielua, Seppälä siteeraa, ja naittaa fiktiota sielutonta aikaamme erittelevään esseemäisyyteen. Proosarunoistakin jotkut osat käyvät. Entiseen tapaan lukijan kannattaa ottaa Seppälä haasteena, joka ei ole helppo. Pitäisikö olla?
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
