Esa Seppänen (toim.): Kuka Kekkonen? Art House. 2014.
Maarit Tyrkkö: Tyttö ja nauhuri. WSOY 2014.
Pirjo Houni ja Maria Romantschuk: Ei, rouva presidentti. Otava 2014.
Kun Kuka Kekkonen? -kirja Tamminiemessä julkistettiin, Pekka Vilpas muisteli kuulleensa Urho Kekkosen kironneen vain kerran. Vilpas aloitti linnanpalvelijana 1963, kohosi hovimestariksi, ja pesti kesti Kekkosen virkakausien loppuun.
”Perkele, kanaa minä en syö!”
Erään Neuvostoliiton matkan jälkeen Vilpas oli järjestänyt salonkivaunuun kevyttä syötävää, koska idässä ruuat olivat raskaita. Broileri ei kelvannut.
Samoina syyskuun alun päivinä ilmestynyt Maarit Tyrkön Tyttö ja nauhuri syventää kulinaristista näkökulmaa. Urpo Levo aikoinaan kertoi Tyrkölle, että Englannin vierailulla Kekkoselle oli viitenä päivänä tarjottu kanaa. Kun presidentti palasi Suomeen, silloinen hovimestari toi pöytään grillatun broilerin.
”Viekää tuo kana pois”, tokaisi Kekkonen.
Tästä jo ymmärtää, että vielä on Kekkos-tutkimuksessa kanan mentäviä aukkoja, vaikka yksin Juhani Suomi on tehnyt tutkimusta silmämääräisesti liki hyllymetrin.
Brittiläisestä keittiöstä Kekkonen ilmeisesti oli saanut kokemuksia kesän 1969 valtiovierailulla. Saattoi kyse olla vuoden 1961 vierailustakin; Levo oli jo tuolloin toinen adjutantti.
Keittiö-näkökulmaa ei ole syytä väheksyä; se tuo kohteeseen inhimillisyyttä, ja Tyrkkö julkistaakin kokonaisia ruokalistoja ja reseptejä.
Intiimiä lähestymistapaa tavoittelee myös Esa Seppäsen toimittama kirja, mutta lähinnä kyse on Kekkosen perinnön vaalimista. Kaiken Kekkos-kritiikin jälkeen sekin voi tuntua aiheelliselta.
Seppäsen mukaan tarkoitus on kertoa, minkälainen Kekkonen oli lähellä ja läheltä, esimiehenä ja ihmisenä. Sitäkin kirja tekee mutta jää toiseksi. Tyrkkö oli lähempänä.
Kekkosen rakkauselämää on puitu Raija Orasen romaaneissa, ja presidentin mahdollisesta ulkopoliittisesta petollisuudesta ovat saaneet luomisvoimaa monet kirjoittajat Hannu Rautkalliosta Jari Tervoon.
Maarit Tyrkkö kirjoittaa omaa ammatillista elämäkertaansa somistajasta Suomen Kuvalehteen ja Kekkosen luotetuksi, asemaan joka ammatin kannalta oli ristiriitainen.
Perinpohjainen kirja on lapsekas ja ärsyttävä, viaton ja epäpoliittinen, ja lopulta se lumoaa vastahakoisenkin lukijan. Näin saa kalpean aavistuksen, mikä nuoressa, hätkähdyttävän itsevarmassa ja pelottomassa naisessa, tytössä, lumosi Kekkosen.
Suuri kysymys on, oliko 75-vuotiaalla Kekkosella sukupuolisuhde liki 50 vuotta nuorempaan Tyrkköön. Ei ollut. Oli jotakin enemmän, ystävyyttä, ehkä jopa rakkautta. Asia selvinnee tarkemmin, kun Tyrkkö seuraavassa kirjassaan jatkaa vuodesta 1975.
Marit Tyrkkö (Huovinen) on nyt 66-vuotias. Silti hän on solahtanut 70-luvun alkupuoliskon uraansa ja ilmapiiriin kuin eiliseen. Tyrkkö on nauhoittanut, kirjannut ja säilönyt kaikkea mahdollista niin kuin pyhäinjäännöksiä.
Myös Maria Romantschuk kertoo omasta urastaan, ja Pirjo Houni kirjoittaa sen minä-muodossa eli Romantschukin nahoissa.
Sekä Kekkosta että Tarja Halosta on pidetty vaikeina ihmisinä, joskaan ei yhtä vaikeina kuin J. K. Paasikiveä. Kirjan nimi korostaa, että Haloselle saattoi silti sanoa vastaan. Esimerkit eivät ole kovin dramaattisia.
Ajat ovat muuttuneet. Tyrkkö oli nuori nainen miehisessä median ja politiikan maailmassa. Ensimmäisellä naispresidentillä oli jäljellä riisuttu valta, mutta ulkoministerinä hän oli ehtinyt järkyttää miespuolisia virkamiehiä.
Halonen muutti yhteen ja avioituikin avomiehensä kanssa. Romantschukilta hajosi uraa luodessa perhe, ja tätä uranaisen ongelmallista tilannetta kirja korostaa.
Romantschuk oli töissä myös Fortumissa, kun Mikael Liliukselle tuli lähtö, ja Bonnierin omistamassa Tammessa, kun WSOY myytiin Bonnierille. Kuva Liliuksesta johtajana on sympaattinen.
Romantschuk korostaa, että hänellä oli Halosen kanssa yhteinen tausta Helsingin Kalliossa eli kieli ja räväkkä huumori. Taitavaa kieltä ja kansanomaista huumoria on korostettu myös Kekkosen yhteydessä, ja näistä Kekkos-kirjat kertovat esimerkkejä.
Romantschukin kirjasta ei juuri esimerkkejä löydy; asia vain todetaan. Tyrkön kirjan rinnalla Ei, rouva presidentti vaikuttaa laihalta.
Kirjat ovat tietysti yhteismitattomia: aika on toinen, presidentin asema on toinen, toimittajien tavat ovat toiset, eikä Kekkonen voi enää valittaa. Tuskin hän silti valittaisi Timo Soikkasesta, joka erittelee Kekkosen huumorintajua.
”Sinä olet sellainen mies, että mitään et tekisi, vaikka päälle kusisi”, Kekkonen sivalsi kerran J. V. Sukselaista. Miehet eivät pitäneet toisistaan.
”No, älä kuse”, tokaisi Sukselainen. Kekkonen meni sanattomaksi.
Lopullisesti Kekkosen vaiensi ikä ja sairaus. Tyrkön nuori, alle 75-vuotias Kekkonen on vielä poikamainen ja luotetussa seurassa rento ja hilpeä. Seppäsen kirjassa turvapäällikkö Teuvo Hirvonen kertoo riipaisevasti kalastusmatkasta Konnevedelle kesällä 1981. Kun Kekkonen oli saanut nelikilosen hauen, hän totesi vaimeasti:
”Se oli minun viimeinen kalani.”
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
