Ihmisiä talvisodassa
Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen. Suurtaistelun ihmisten historia. Siltala 2014.
Monimielisessä esipuheessa Lukijalle ja viholliselle Teemu Keskisarja sanoo vihaavansa internetiä ja ”sosiaalista mediaa” katkerammin kuin puna-armeijaa.
Hyviä vihollisia nuo ovatkin, mutta on niistä myös iloa. Verkosta löytää valokuvia Tolvajärvestä, joka on kuin kappale kauneinta Suomea.
Googlen kesäiset värikuvat ovat kontrasti kirjan ylöspanolle, jossa talvinen, mustavalkoinen uhka syntyy siitäkin, että huonot kuvat eivät aina muuta esitäkään kuin epämääräistä uhkaa.
Googlen avulla voi seurata rajan itäpuolisia teitä, löytää kuolevan kylänäkymän, pari leikkivää lasta. Vasta Suojärvellä on oikea kylä. Enää siinä ei ole paljon valloittamista.
Suojärvelle saakka Aaro Pajari ja Paavo Talvela eivät koskaan päässeet. Sotasankareiksi he nousivat Tolvajärven ja Ägläjärven taisteluilla.
Kirjan alaotsikko on Suurtaistelun ihmisten historia. Keskisarja onkin löytänyt Mäntästä ainutlaatuista aineistoa rivimiesten kohtalosta. Pajarista ja Talvelasta silti ennen kaikkea on kyse.
Keskisarja aloitti rikoshistorialla ja on nyttemmin käsitellyt sotahistoriaa: Raaka tie Raatteeseen sekä Viipuri 1918.
Esipuheessa historioitsija toteaa, että hänen kutsumuksensa ei leimua operatiivisena. Työskentelen hyytävämmästä ja polttavammasta syystä. Minulle sotahistoria niin kuin kaikki muukin on ihmiskuvausta.
Rikokset ja sota helposti leimaavat ihmiskäsitystä, mutta talvisota tarjoaa paremmat mahdollisuudet sen laventamiseen kuin vuosi 1918 tai edes jatkosota. Talvisota tunnetusti yhdisti: Mäntästäkin sotaan lähtivät sekä suojeluskuntalaiset että punaorvot.
Talvelan ja Pajarin työnä oli saada tällainen joukko voittamaan.
Käsittääkseni juuri tätä kysymystä Keskisarja yrittää taistelukuvauksilla ratkoa: miten saada miehet toimintakykyisinä lähes varmaan kuolemaan?
Tolvajärvellä kysymys oli polttava. Sota ei alkanut hyvin, miehet pakenivat, ja liike oli saatava kääntymään.
Vaikka Keskisarja vähättelee operatiivista tajuaan, hän osaa kuvata hyökkäyksiä liki mies mieheltä, ketju ketjulta, ja laventaa näkökulman myös koko Ryhmä Talvelan tasalle.
Ryhmään kuului neljä pataljoonaa, 4 000 miestä. Vastassa oli Nikolai Beljajevin divisioona, 20 000 sotilasta, ja Keskisarja on lomittanut kerrontaan myös vastapuolen mielialoja.
Sodan ihmettä on vaikea käsittää kun, meinaan, ei ole itse ollut. Ehkä yhtä vastausta ei ole: sodat Vietnamissa, Syyriassa ja Tolvajärvellä antavat eri vastauksia.
Sotaa voi yrittää oppia kirjoista, ja tarjolla on kaksi näkemystä. Väinö Linnan sodassa tunnetusti on luonteita, Veijo Meren sota on sattuman hallitsemaa.
Keskisarjan rivimiehet tajuavat, että rynnäkössä säästyneen hengen voi menettää istuessaan riu’ulla: kyse on sattumasta.
Luonteista näyttää olevan kyse johtotasolla, ja mitä Pajarin ja Talvelan luonteisiin tulee, ne kukoistivat sotaoloissa. Beljajev vaikuttaa koneiston uhrilta.
Talvela oli ollut levoton nuori, joka lähti merille, jatkoi Saksan jääkäriksi ja Aunukseen. Myös Pajari oli mukana yrityksessä luoda suurta Suomea. Noilta ajoilta oli miesten keskinäinen luottamus.
Luottamus taisi olla poikkeuksellista. Keskisarja toteaa, että rivimiesten ja alipäällystön suhde pakkiporukoissa toimi, mutta korkeimmat upseerit riitelivät raivokkaasti, Pajari usein ylimpänä.
Alaiset eivät Pajaria pahalla muistelleet. Energisyyskin kai vaikutti. Sodan ihmeessä kyse oli johtamisesta, hengen luomisesta, mutta nykyisin nämä sanat johtavat ajatukset lätkäjoukkueen pukukoppiin tai konsulttien seminaareihin.
Tolvajärvellä ei johdettu kehityskeskusteluilla eikä siitä oikein voi kertoa sillä kielellä. Keskisarjan ratkaisu on tuttu: tyly ilmaisutapa tukeutuu puhekieleen, nyt entistä hallitummin.
Keskisarjan kirjoissa sotilaat eivät kaadu vaan luoti katkaisee uran ja kaulavaltimon. Konkreettisuus etäännyttää ajan propagandasta ja tulee juuri siksi vahvistaneeksi kuvaa sankaruudesta.
Tähän ei ole sanomista. Näin rintamakirjeenvaihtajat olisivat kirjoittaneet, jos ei olisi ollut estoja eikä sensuuria.
Vaivihkaa Keskisarja paljastaa ihmiskuvaansa, mikä on hänelle kunniaksi. Samalla paljastuvat sepitteiden ongelmakohdat, ja sepitteeksi Keskisarja Viipuri-kirjaansakin kutsuu. Näkemys tarkoittanee liki samaa.
Taju historiasta sokeuttaa. Nykyihminen ei herää päiväänsä kiittämällä Luojaa, että ei elä isovihan tai talvisodan aikaan. Hän haarukoi koordinaatit aikalaisista ja kadehtii joko sossun rahoilla eläviä tai wahlrooseja. Hän on poliittinen, ei historiallinen olento, mikä voi olla oikein tai väärin mutta ei toisin.
Sotien jälkeen suomalainen ihminen oli myös sellainen, että Tolvajärven kokemuksilla ei ollut laajaa kysyntää.
Tarjontaa oli enemmän kuin Keskisarja muistaa. Moni vaikeni, moni toi rintaman johtamisopit koteihin ja opettajainhuoneisiin.
Suomessa 1930-luku jatkui 60-luvulle ja loppui kertarytinällä. Pienen kansan eloonjääminen vaati muuta. Ei ole ihme, että Talvela vaikeni. Viina, kumma kyllä, taisi auttaa pitämään suunsa.
Kultainen nuoruus
Jari Tervo: Revontultentie. WSOY 2014.
Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Otava 2014.
Pentti Haanpää: Eräs avioliitto ja muita kadonneita juttuja. Into 2014.
Kun on lukenut Jari Tervon Revontultentietä sivulle 25 saakka, kriittinenkin lukija hetkeksi hiljentyy. Tämä virke vaatii hartaushetken:
Hiljaisuus loiskahti kerran, tyyntyi, asettui vaateriin ja piimi.
On 23. helmikuuta 1973, ja Jari, kirjan päiväkirjakertoja, merkitsee loiskahduksen muistiin. Jarin päiväkirja kai on tavallaan eri asia kuin Tervon romaani, jonka nimi tuo mieleen Tapio Rautavaaran miehekkään, joskus jopa tekomiehekkään äänen.
Tervo kirjoittaa lapsuudesta, ja aina kun lapsuudesta kirjoitetaan, se tarkoittaa possessiivisuffiksin hylkäämistä: meidän perhe. Sikälikin nykyelämä on muuttumassa entistä lapsekkaammaksi. Takakannesta piti myös tarkistaa, että Jari todella on jo 14-vuotias.
Tervon proosa tuntuu kummasti sekä lapsen että vinksahtaneen aikuisen kieleltä. Tämän voi ymmärtää myös kehuna.
Kirja on jatkoa Esikoiselle (2013), ja nytkin markkinointi näyttää perustuneen oletettuun omaelämäkerrallisuuteen.
Jaria polttelee kirjailijaksi tulo. Vasemmistolaisen suvun lapsi kuuntelee virsiä ja lukee Timo K. Mukan romaania Maa on syntinen laulu. Uskonto ja seksuaalisuus, murrosiän perimmäisten kysymysten liitto, siivitti Mukkaa, joka ei keski-ikää ehtinyt kokea.
Tervo on ehtinyt, ja luo nyt lapsuutta ja nuoruutta vanhenevana, toisenlaista aikaa elävänä miehenä, mikä näkyy Neuvostoliiton ja DDR:n matkojen kuvauksissa. Kertoja on sekä vallankumouksellinen että ottaa etäisyyttä. Ehkä olisi kannattanut ottaa etäisyyttä myös nykyajan menneisyyskuviin.
Moskovassa muuan Verushka saa Jarin kirjoittamaan päiväkirjaansa hän eikä se. Tällaisilla keinoilla Tervo toimii, eikä hän juuri kirjoita virkettä, joka olisi yhtä pitkä kuin tämä tässä; pienet keinot riittävät kertomaan, että murrosikäinen Jari on ainutlaatuinen ja ihan tavallinen nolojen tilanteiden poika.
Kun on löytänyt lauseensa, siihen helposti unohtuu makaamaan. Jokin rytmittömyys Tervoa vaivaa, mutta huomio sopii moneen muuhunkin nykykirjoittajaan. Sopii se räppiinkin, vaikka myös sitä rytmimusiikiksi kutsuttaneen.
Totisenriemukas ja äkkisyvä ovat laatusanoja kirjan takakannesta, ja niillä kai yritetään muistuttaa, että Tervo ei ole vain hauska vaan myös syvällinen.
Ennen kaikkea Tervo on pinnan alta lämmin. Tasaisesti toistuvilla huomioilla hän luo pikkuveli Unto Abrahamista hellänkirpeän karikatyyrin, ja kaipa perheen tragedioiden liki viitteenomaista käsittelytapaa voi äkkisyväksi kutsua.
Yksinäisen Jari-pojan kokemukset lomittuvat isien ja isoisien sotakokemuksiin ja Tervon nyrjähtäneeseen havainnointitapaan, lauseisiin jotka usein ovat nokkelia, parhaimmillaan oivalluksia.
Jari Tervon romaanin päähenkilö, Jari-poika, pettää isänsä. Olli Jalosen romaanissa ei isänmurhaa tehdä; pikemminkin kyseessä on sukupolvenvaihdos.
Jari leimautuu vallankumoukselliseen ja juoppoon opettajaan ja onnistuu ajamaan pienyrittäjä-isästään vasemmalta ohi, vaikka tämäkin kannattaa äärivasemmistoa. Eräänlainen sovinto tästä toki syntyy.
Tervo kirjoittaa vuodesta 1972, Jalonen kesästä 1973. Siltä osin kuin kyse on yhteisestä menneisyydestä, kyse on kahden 50-luvulla syntyneen miehen tavasta hahmottaa neljän vuosikymmenen takaista elämää.
Kaupungit ovat Rovaniemi ja Hämeenlinna, ja Jalosen romaanissa kiivaillaan enemmän Veikko Vennamosta ja Urho Kekkosesta kuin vallankumouksesta.
Jalosen kertoja on lukion kynnyksellä, ja työnteon kautta hän kasvaa kohti aikuisuutta. Työllä poika kuittaa sairastuneen isän velkoja, ja yksinään hän lapioi pihan poikki kaivannon vesijohdolle.
Sen jälkeen onkin vain ilmoitusasia, että poika saunoo tyttöystävänsä kanssa kahdestaan. Näin tultiin miehuuteen perinteisissä perheissä: isä menetti voimiaan, poika sai niitä lisää.
Tervon kertoja on pohjimmiltaan huolehtija, mutta Jalosen päähenkilö on jo aito vastuunkantaja, joka isältään on oppinut, miten ollaan miehenä. Mies ei omista asioistaan paljoa puhu.
Ehkä tämä selittää sitä, että poikien murrosiästä ei juuri ole kirjoitettu; vain Aksel Sandemose todella kuvasi sen katastrofaalisuutta. Myös Tervo ja Jalonen etäännyttävät: näin vanhenevat miehet haluavat muistaa nuoruutta.
Pentti Haanpään kohdalla ei muistin merkillisyyttä ole tarvinnut miettiä: hän kirjoitti tiukasti omasta ajastaan.
Matti Salminen on toimittanut nipun Haanpään juttuja, joita ei kansissa aiemmin ole ollut. Vuosi sitten Salminen julkaisi Haanpään elämäkerran.
Kokoelmassa mielenkiintoisinta on, miten Haanpää kirjoitti aiheistaan erilaisia versioita. Noitaympyrän loppu on monia hiertänyt; nyt siihen on radikaali vaihtoehto tarjolla.
Tarjolla on myös tuoreeltaan kirjoitettuja sotanovelleja, jotka saattavat osaltaan valaista Teemu Keskisarjan suurta kysymystä.
Haanpään elämäkerrassa perinpohjaista työtä tehnyt Salminen totesi joskus, että Korpisotaa on Suomen paras sotaromaani. Tätä sopii tosissaan miettiä. Uudessa kokoelmassa on Korpisodankin aihioita.
