Riina Katajavuori: Wenla Männistö. Tammi 2014.
Sinikka Klemettilä: Aiju. Turkuseura 2014.
Englantilainen Ben on parin Jukolan veljen isä ja muiden hetkellinen isäpuoli, joka soittaa didgeridoota. Kaikille meille, jotka emme tienneet, Wikipedia kertoo, että didgeridoo on Australian aboriginaalien puhallinsoitin, joskus liki kaksi metrinen, ja että se törisee.
Tästä jo ymmärtää, että Riina Katajavuori on kirjoittanut monikulttuurisen kommentin kirjallisuudenhistorian marginaaliin, sikäli kuin marginaaliseksi muuttuneella historialla voi oma marginaalinsa olla.
Alli Juhola teki poikansa kolmen miehen kanssa, joista yksi, afrikkalainen, katosi samantien, ja Ben jätti aiemmatkin lapsensa Allille. Veljet eivät siis ole kaikki edes velipuolia, mutta yhtä suurta perhettä he ovat.
Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1870) oli miesten romaani, ja juuri miehinen itsetunto oli tärkeää, kun kansakuntaa luotiin.
Tätä ajatusta kehittelee historioitsija Jussi Jalonen äskeisessä blogikirjoituksessa ja rinnastaa Kiven amerikkalaisten mustien aktivistien ja bluesmuusikoiden työhön. Kaikki nostivat kansanryhmän itsetuntoa. Voi olla. Jos tällä linjalla jatkaa, rinnastuu Katajavuoren romaani Chisuun. Tämä onkin kirjan henkilöluettelossa Marilyn Monroen tavoin.
Miehistä ruotoa ei kansakunta taida enää isosti kaivata, molempien merkitys on heikennyt, joten Wenla Männistö ylösrakentaa monikulttuurista, perheeseen keskittyvää arjen sankaruutta.
Katajavuori on tehnyt monin paikoin hauskan kirjan. Hän kirjoittaa näytelmällisesti ja antaa monologien virrata. Demokraattista on, että tulkinta jää lukijalle. Kaiken tietävää kertojaa ei ole. On monia kertojia. Wenlan lisäksi äänen saa tämän äiti Marja sekä Kajsa Rajamäki, on pesijä. Veljesten äiti Alli kommentoi tapahtuneita kuolemansa takaa.
Kuolema ei romaanin maailmassa erityinen raja olekaan: suunvuoron saa myös Marilyn. Ei ole sattumaa, että alussa Wenla ja veljekset katsovat Tyynenmeren taistelutovereita.
Jo Väinö Linna totesi vievänsä Tuntemattomassa seitsemän veljestä sotaan. Katajavuori vie veljet katsomaan sotaa mutta kaipaamaan todellisuuden kosketusta.
Sodassa ruumiit silpoutuvat, sotasarjoissa ne ovat silpoutuvinaan, mutta Katajavuoren romaani pyrkii olemaan oikeasti lihallinen. Kätilö (Marja) ja saunottaja (Kajsa) ovat keskeisiä ammatteja. Veljille ammatinvalinta on vaikeaa: heidän Impivaaransa on peritty talo jossa vietetään holtitonta pikavippi-elämää. Bänditreenitkin katkeavat, kun kamat on vietävä kaniin.
Katajavuori ei totisesti puhu syrjäytyneistä eikä kukaan liene käyttänyt sanaa Kiven veljeksistä, vaikka Impivaara nyt on poliittinen käsite, jolla leimataan EU-kriitikkoja.
Mielenkiintoista: kun yhdistetään impi ja vaara, saadaan eristäytynyt onnela. Tässä on jotakin niin ilmiselvää, että varmasti joku Kivi-tutkija on sitä jo pohtinut.
Katajavuoren ruumiin viisaus on oivallista, mutta romaanin asetelmallisuus hetkin häiritsee, ja Kajsan saunottajan viisaus on paikoin jankutusta. Ruumiillisuus ilmenee paljona puheena enkä tarkoita vain haahuilevaa nuorisodialogia, joka on mielenkiintoista, romaanietäisyydeltä.
Kalle Holmbergia vaivasi Kiven romaanin sovinto, lopun vapauden menetys; Jussi Jalosen mielestä veljekset löytävät uuden vapauden. Sovintoon Katajavuorikin kääntyy. Pojat sopeutuvat. Siihen tarvitaan Wenlaa, verevää ja itsestään varmaa naista.
Sopu alkaa velkasaneerauksesta. Töitä löytyy, jopa bändille. Silti myös romaanin lopussa katsotaan Taistelutovereita.
Aleksis Kivi jätti auringon kiertämään kultaista kiertoaan; Katajavuorella kiertävät televisiosarjat. Veljet tuoreine vaimoineen niitä kommentoivat. Surumielisyys on erilaista.
Jukolan bändin ohjelmistoon sopisi se laulu missä Rosvo-Roope hiljaa hirtettiin.
Eivät vain Riina Katajavuoren veljet kaipaa fiktiovirran takaa totta ja todellista. Kaipuusta todistaa loputon puhe tarinoiden eli parempien fiktioiden puutteesta.
Kirjamarkkinat vastaavat kysyntään viisaasti historiakirjoilla ja elämäkerroilla. Ikääntyneen naisen rankka elämä on hyvä sijoitus: tänä syksynä muistelevat Elisabeth Rehn, Ritva Oksanen ja moni muu, moni mieskin.
Kaikupohjaksi riittää myös maakunta, Sinikka Klemettilän kirjassa Turku, jonne Kainuussa syntynyt Aiju von Schöneman kotiutui.
von Schöneman oli Turun tuomiokirkon opas ja hetken Armo Hormian vaimo. Hormia oli psykiatri, kulttuurihenkilö ja itsekin aika hullu. Liiton alku sykähdyttää. Pari ajoi kolarin, Aiju vuoti verta kylkiluut katkenneina ja uskoi kuolevansa. Niin uskoi Hormiakin ja kosi. Sirpaleiden keskellä Aiju tuli suostuneeksi.
Klemettilän kerrontatekniikkana on Aijun suora puhe. Keino on hiukan raaka mutta koskettava, ja Klemettilä osaa sitä käyttää.
Avioliiton loppu sopi alkuun. Elämän vuoristorata on kulunut kuva mutta käypä: Aiju imee voimaa ihmisistä ja unelmoi luostarista. Eino Leino kutsui tätä Jumalten kiikuksi. Siinä kiikussa on mennyt von Schönemanin elämä. Lapsuus Sotkamossa, 60-luvun radikaalit vuodet ja myöhempi uskonnollinen etsintä rakentavat elämänkaaren.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
