Menneen maailman legendoja
Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950 – 2006. Siltala 2014.
Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. WSOY 2014.
Antti Heikkisen Pihkatappi osoitti, että hänellä on sekä kirjallisia kykyjä että persoonallinen ote. Edellinen on koulutetussa nykymaailmassa jo tavanomaista, jälkimmäinen yhtä yllättävää kuin aina.
Pihkatappi kertoi maalaistalon pojasta, Jussista, joka oli saanut nimensä Johannes Virolaisen mukaan. Jussista toinenkin kirja kertoo, Juhani Leskisestä, Juicesta, ja siinä missä Pihkatappi oli kasvukertomus, Leskisestä kerrotaan myös kuihtuminen.
Silti myös Risaisen elämän kiinnostavin osuus on tausta, lapsuus ja nuoruus. Heikkinen on haastatellut Erkki Tuomiojasta lähtien liki kaikki, jotka Leskiseen tutustuivat. Vähemmästäkin tulee tuntu, että tämä tarina on tosi.
Pihkatapissa Heikkinen käytti savolaista murretta enemmän kuin lääkäri määräisi, ja vaikka Risainen elämä soljuu yleiskielen taajuudella, savolaisuus kuuluu läpi. Se sopii. Heikkinen on Nilsiästä, Leskinen Juankoskelta. Yllättävää on tajuta, että Leskistä leimasi tietty maakunnallisuus: hän karsasti Helsinkiä, ja hän oli luomassa Manse-rokkia.
Heikkisen nuori Leskinen oli ujo, älykäs ja itsetunnoltaan heikko poika, jolla oli risaiset hampaat sekä hillitön naisen ja rakkauden kaipuu. Tyttöystävät ovat avautuneet, ja 1960-luku on kirjan kantavin osa.
Kyse ei ole vain Leskisestä: Heikkinen kirjaa siivun kulttuurihistoriaa. Näin rock valtasi suomalaisia maakyliä, ja toisella kymmenellä oleville joko John Lennonin tai Mick Jaggerin ääni oli alkukokemuksia. Jako oli kuin Jokerit vastaan HIFK.
Leskisen erityisyys oli tehdä nuorisomusiikkia suomeksi. Joskus vuoden 1974 alussa Tampereen ylioppilastalon lauteille nousi langanlaiha hujoppi, jonka nimestäkään ei ollut selvyyttä ja joka lauloi itse tekemänsä laulun Odysseus.
Muistan esityksen yhä. Loppu on, kuten sanotaan, historiaa. Loppu on myös Heikkisen ongelma. Heikkinen on jäsennellyt Leskisen elämän jaksoihin, joista taiteilijan kypsymisvaihe päättyy vuonna 77. Sitten Leskisen maine kohoaa, kirja hiukan latistuu.
Heikkinen käy läpi levyjä, Leskisen alkoholisoitumista, muuttumista usein sietämättömäksi ihmiseksi. Tämä lienee rokkitähtien tavanomaista elämää tai legendaa, mutta rockin kanssa Leskisellä oli lopulta vähän tekemistä.
Toivo Kärki naitti slaavilaisen romanssin ja saksalaisen iskelmän ja synnytti suomalaisen tangon. Leskinen yhdisti Beatlesien kevytpoppiin rillumarein ja suomalaisen alakulon ja teki muutaman unohtumattoman laulun.
Kaksinen laulaja Leskinen ei ollut, mutta sanoittajana hän oli parempi kuin kukaan Beatles-yhtyeessä, ja olennaista on, että hänen laulujaan ei kenenkään muun esittämänä oikein välitä kuulla.
”Maksasi sanoi poks, däng däng”, totesi muuan lääkäri Leskiselle, kun tämä ensi kerran tuotiin viinasta sairaalaan. Potilaan huumorintaju riitti, ja miksei olisi riittänyt: hänen lauluissaan on kyse joko surusta tai huumorista.
Lopulta pettivät munuaiset ja koko maailma: Heikkisen ikääntyvä Juice on egoltaan ja ruholtaan pullistuva näennäiskapinallinen ja silti yhä risahampainen poika, uhri jota maailma ymmärtää väärin.
Hampaat korjattiin varhain, risainen tuli elämästä, mutta elämäkerta on ehyt. Heikkinen kirjoittaa silmien tasalta, mikä sopii aikaan jona suurmiehille ei enää pidetä valtiollisia hautajaisia. Ne on korvattu iltapäivälehtien erikoisnumeroilla.
Juankoskella Leskinen pukeutui 60-luvulla omituisesti. Niin teki myös Olavi Paavolainen (1903–1964) Kivennavalla, mutta muutoin 20-luvun vauras koti Kannaksella oli kaukana köyhästä tehdasyhdyskunnasta.
Tarkoitukseni ei ole kummemmin rinnastaa näitä kahta, mutta molemmat olivat aikansa tähtiä, molemmista on tehty useita elämäkertoja, ja Paavolaisesta juuri kaksi lisää. H. K. Riikonen keskittyy tuotantoon, Panu Rajala elämään.
Leskinen tarjoaa ainekset elämänkaarelle, Paavolaisen elämä hajoaa, vaikka kauniin, liiankin selkeän kaaren Rajala siitä kirjoittaa. Lähes kiinnostavimpia ovat ne kirjat joita Paavolainen ei kirjoittanut. Ei se ainutlaatuista ollut: sodan jalkoihin jäi paljon.
Paavolainen oli 30-luvulla tehnyt matkakirjan Saksasta. Viisumin Neuvostoliittoon hän sai vasta 1939. Kun hän oli paluumatkalla, alkoi sota, ja kirja jäi tekemättä.
Paavolaista voi pitää aidalla istujana, kuten Rajala muotoilee. Juuri siksi olisi ollut kiehtovaa lukea aikalaisen kuvaus myöhemmän sodan osapuolista. Synkän yksinpuhelun (1946) aitoudesta kiistellään. Se on hiukan joutavaa. Ainakin teos on aito kuva kirjoitushetkensä tunnoista: tällaiseksi Paavolainen sepitti elämänsä TK-miehenä, ja hyvin sepittikin.
Rajala on sujuva, naissuhteet saavat huomiota, ja kirjallisuushistoriaa nekin ovat. Paavolaisesta Rajala ei tunnu pitävän siten kuin piti Katri-Helenasta tai Mika Waltarista, joten kriittisen näkemyksensä hän olisi voinut esittää keskitetymmin.
Paavolainen hyytyi kuusikymppisenä, vanhempana kuin Leskinen. Viina oli johtanut kyyniseen yksinäisyyteen kuten se tapaa tehdä.
Nykyaikaa etsimässä
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi 2014.
Kaikki on sattumaa, ihmiset puhuvat toistensa ohi ja käsittävät väärin, ja teoilla on seurauksia joita kukaan ei halunnut. Ihmiset todella eivät tiedä, mitä tekevät.
Tässä on Jussi Valtosen romaanin sanoma, sikäli kuin romaanilla sellainen voi olla. Intro on jännäristä, ja jos ei satu tietämään mitään laulukaskaiden harvinaisista alalajeista, tulee ekokatastrofi mieleen.
Ajallinen vipupiste on 1990-luvulla: Alina ja Joseph, suomalainen ja amerikkalainen, tulevat tehneeksi lapsen ja menneeksi avioon.
Alina ei halua tehdä numeroa itsestään, Joe haluaa. Lapsi, Samuel, on kirjan kolmas kertoja, joka kasvaa ja etsii isäänsä tai itseään, kuten nuoren miehen usein tuhoisaa elämänjanoa tavataan kuvata.
Samuel tuo mieleen jokaisen poliisin tietämän: enimmät tuhopoltot tekee nuori mies, joka ei ole päässyt saatille ja joka kiukuspäin polttaa lähimmän varaston.
Tyttöystävä jättää Samuelin, tämä ryssii opiskelunsa ja ryhtyy aktivistiksi. Tarkoitus ei ole rinnastaa eläintensuojelijoita pyromaaneihin. Ihmisten motiivit vain ovat monimutkaisia.
Sekä avioelämä että sen kuvaus vähän laahustavat. Paljon sivuja Valtonen uhraa kulttuurishokille: Josephille Suomi on ummehtunut, itseensä kääntynyt maa.
Yliopisto pelkistyy luimistelevaksi tutkijaksi, joka ei koskaan puhu eikä peseydy. Joe on hylännyt uran USA:n huippuyliopistoissa ja saanut myötäjäisiksi näköalattoman tutkijanpestin Helsingissä.
Yhtä kiihkeästi Joseph tuomitsee suomalaisten kielteisen kuvan Yhdysvalloista. Tämä tuo mieleen, miten 70-luvulla sanottiin, että Amerikan vastaisuuskin on tuontitavaraa Amerikasta. Sieltä Suomen viihdekulttuurikin on tuotu sodista saakka; myös Joseph on hiukan yksisilmäinen.
Yli 20 vuotta myöhemmin Joseph menestyy tutkijana Yhdysvalloissa, Alina asiantuntija-kirjailijana Suomessa, yhtenä niistä julkisuuden ihmisistä joiden erityisesti tuntema asia ei oikein selviä.
Samuelista on kasvanut komea, lahjakas mies, ja loppu on sen jännittämistä, uhrataanko poika, kuten Raamatun Iisakin tarinassa on käydä, vai tuhotaanko isä kuten tarina Oidipuksesta kertoo.
Valtosen kirjaa on sanottu aikalaisromaaniksi, ja sellainen se on: Valtonen kirjoittaa, varsin älykkäästi, kaikesta, mistä me ajattelemme nykyajan koostuvan. On (neuro)tiedettä, ovat kaiken nielevät markkinat jotka toteuttavat lähes jokaisen unelman, on internetin ylivaltaa ja tekniikkaa jota nopeammin vanhenee vain nuorison kieli.
Kukaan ei enää sano kiinnos, huomauttaa Joen toisella kymmenellä oleva tytär. Itse en ollut aiemmin edes kuullut kiinnos-sanaa, joka tympeästi äännettynä tarkoittanee ei voisi vähempää kiinnostaa.
Valtonen ei ole kielivirtuoosi, mutta perhekohtauksia, ja ehkä sanojakin, hän osaa luoda. Murrosikäisten vanhemmat kiittävät.
Tietyn paasaavuutensa takia romaani hetkin väsyttää, mutta Valtonen on ottanut työkseen kertoa kaiken olennaisen kansainvälistyvästä nykyajasta, ja sen hän tekee armoa antamatta.
Juuri kun on vakuuttunut koe-eläinten käyttöä vastustavien hölmöydestä, vakuuttuu päinvastaisesta, ja firma joka onnistuu kytkemään tietoverkon suoraan aivoihin, lumoaa vastustajansakin.
Ja jos on Josephin Suomi ummehtunut, on Amerikka vainoharhainen, väkivaltainen ja suurten (lääke)yhtiöitten hallitsema maa.
Kirjan kököimmät lauseet olisi voinut editoida, joitakin saarnoja tiivistää, mutta isän ja pojan kohtaamisen odotus pitää jännityksen yllä. Näillä eväillä Valtonen sai Finlandia-palkinnon.
P.S.
Tässä on kolme vaihtoehtoa kuluttaa ylipitkiä joulunpyhiä.
Heikki Turusen Karjalan kuningas (WSOY 2014) on sellainen, että olisi suonut Turusen kirjoittaneen sen voimiensa päivinä.
Juuri kukaan ei ole kunnolla kirjoittanut lapsen maailman seksuaalisuudesta tai siitä sukupuolisesta häirinnästä ja ahdistelusta jota jätkäsakeissa miehet kohdistavat – yleensä sanallisesti – toisiin miehiin.
Turunen kirjoittaa lapsuuden ja aikuistumisen historiaa, vaikka lapsuutta hänen ikäluokillaan ei nykymielessä ollut: kymmenvuotias oli työvoimaa. Tekstiä kantaa luova ristiriita: Turunen sekä vihaa että ylen määrin rakastaa maailmaansa Pielisen tuntumassa.
Mo Yan voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon viime vuonna, ja Viinamaan (Otava 2014) voisi kuvitella vetoavan suomalaisiin. Ollaan kiinalaisessa maakunnassa, seudulla joka on nimensä mukainen, ja Mo Yan itse on yksi kirjan henkilöistä.
Viinamaa laventaa kommunismin ja Kungfutsen kaventamaa Kiina-kuvaa: romaanista saa käsityksen kiinalaisen rahvaan rehevyydestä ja räävittömyydestäkin. Riina Vuokon suomennos kuulostaa hienolta.
Kukaan ei tiedä juuri mitään Thomas Pynchonista. Edes valokuvia ei ole, mutta vuonna 1973 hän julkaisi romaanin jota on pidetty sodanjälkeisen ajan tärkeimpänä.
Nyt Juhani Lindholm on suomentanut Sateenkaaren painovoiman ja Teos-kustantamo tehnyt kulttuuriteon tuhlaamalla tähän rahaa. Toinen maailmansota on läsnä, ja kirjassa on sulattelemista enemmän kuin kokonaisessa sian reidessä. Vertaus on tarkoitettu jouluiseksi kannustukseksi.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
