Ollilan talossa surisee rukki. Heidi Kilpeläinen on kotona.
Alkaa olla pimeä, kun Heidi Kilpeläinen, 31, lopettelee asiakasneuvojan töitään luontokeskus Ukossa lähellä Kolin kansallispuiston kuuluisaa huippua, Ukko-Kolia. Heidi suuntaa muutaman kilometrin mittaiselle metsäpolulle, jota lahoavat koivikot ja kuuset reunustavat. Heidillä ei ole taskulamppua, koska kirkas valokeila rajaisi näköä liikaa, eikä lamppua muutoinkaan tarvita: pimeys on mukavaa.
Kun on ohitettu vanhat pellot ja itäsuomalaiseen tyyliin rakennetut riukuaidat, ollaan Ollilassa, yhdessä Kolin vanhimmista tiloista. Jos nyt olisi kesä, Heidi ehkä tervehtisi kotipihallaan ensin lampaita ja sitten maatiaishiehoja, jotka kyyditään kesäisin Tuupovaarasta asti märehtimään Ollilan laitumien antimia. Sisällä tuvan nurkassa odottaa jykevä rukki, jolla Heidi kehrää villaa käsitöihin.
”Ystäväni sanoo, että olen varmaankin Kolin nuorin mummo.”
Ympäristö on kaunis, mutta talvisin hiljainen ja ajoittain yksinäinen elämä kansallispuistossa ei vedä kolmekymppisiä puoleensa. Heidi kuitenkin on juuri oikeassa paikassa. Kun tutustuu häneen paremmin, ymmärtää, miksi.
Metsän keskeltä
Heidi on kotoisin Valtimolta, ”maatalosta keskeltä metsää, lähimpään kyläkeskukseen oli 15 kilometriä.”
Vanhemmat saivat leivät ja leikkeleet pöytään turkiskettujen ja lihakarjan avulla. Eivät he ehtineet juuri kuskata perheen kolmea lasta harrastuksiin, tosin ei ollut paljon paikkojakaan, mihin kuskata.
Joskus Heidi lähti isän matkaan katsomaan, kuinka apulanta valui suppiloa pitkin peltoon tai kuinka sähköpaimenta asennettiin lehmälaitumelle.
Hoploppien ja pelikonsoleiden poissaolo jätti tilaa mielikuvitukselle, joka kehittyi entisestään kirjojen parissa. Heidi oli kiinnostunut etenkin historiasta. Kun muut koulussa puhuivat Michael Jacksonista, Heidin idoli oli 1500-luvulla elänyt Kaarina Maununtytär, Ruotsin kuningas Erik XIV:n puoliso.
”Luokkaretkellä Turun linnaan olin aivan innoissani, sillä Kaarina Maununtytär on haudattu sinne. Se oli pyhiinvaelluskohteeni.”
Heidi oli kymmenen, kun Valtimon kirjastossa järjestettiin kesäpäivien yhteydessä kehruunäytös. Rukkia polki hieman pyylevä, esiliinaan pukeutunut mummo, jonka käsissä villahahtuvat kiertyivät langaksi. Hän muistutti Heidin omaa mummoa, joka oli hiljattain kuollut.
”Muistan ajatelleeni, että olisipa oma mummoni opettamassa minulle kehräämistä.”
ANITRA RÖNKKÖ, teksti
SANNI SAARINEN, kuvat
Lue koko juttu painetusta joulukuun Kodin Pellervosta.
