Nuoripari osti vanhan maalaistalon ja kokosi sen uuteen paikkaan. Niin toteutuivat asumisen unelmat.
Punainen hirsitalo näyttää seisseen sijoillaan iät ajat, mutta 16 vuotta sitten paikalla oli vain metsää ja yksinäinen hirsikuorma.
Kaikki alkoi siitä, kun Hanne-Kaisa Mikola osti vanhan maalaistalon sillä aikaa kun Sami Mikola, tuolloin poikaystävä, piipahti vessassa. Siis talon, sillä tontti ei ollut kaupan. Rakennus olisi purettava ja koottava muualle.
“Kun kerroin ostoksestani, Sami parahti, että ’enhän minä osaa rakentaa!’ Rauhoittelin, että ihmisen hommaahan rakentaminen vain on. Ruvetaan tekemään!”
Hanne-Kaisa oli 21-vuotias, Sami 26. Ensin nuorten piti keksiä, minne talo siirretään. Kun kumpikin on kotoisin Mynämäeltä, oltiin paikkakunnasta yksimielisiä, joskin Hanne-Kaisa mieli kuntakeskukseen, Sami etäämmälle.
“Tänne Karjalan kylän liepeille suostuin tulemaan, jos laitetaan paljon pihavaloja. No, eihän niitä ole vieläkään, ei yhtä ainoaa!”
Pariskunta on myöhemmin iloinnut nopeudestaan. Tulipa hankittua talo ennen euroaikaa, ilman jättivelkoja.
“Meillä on 15 000 markan talo ja markan tontti”, Hanne-Kaisa virnistää.
Tontin kanssa kävi nimittäin niin, että maat omistanut lapseton poikamies halusi vanhuudenpäivillään lahjoittaa tontteja. Kukapa sellaisesta tarjouksesta voisi kieltäytyä!
Hirsikehikosta se alkoi
Hanne-Kaisa vietti pikkutyttönä paljon aikaa serkkunsa kodissa, vanhassa maalaistalossa. Samanlaisessa hän halusi joskus itsekin asua.
“Isä huomasi myynti-ilmoituksen Maaseudun Tulevaisuudessa. Hän kävi paikan päällä toteamassa, että hirret olivat hyvässä kunnossa.”
Pariskunnalla ei ollut entuudestaan mitään tietoa hirsitalojen siirtämisestä. “Sami kehitti koodijärjestelmän. Yhdessä ruuvasimme kyltit paikoilleen ennen kuin ryhdyimme purkuhommiin.”
Hirret odottivat tontilla talven yli. Hanne-Kaisa näki painajaisia, että joku huvikseen käy irrottamassa kyltit, eikä kasaaminen onnistu. Niin ei käynyt, ja mieskin toipui alkujärkytyksestä. Hanne-Kaisalle alkoi selvitä, mihin oltiin ryhtymässä.
Pitkän pöydän ääreen mahtuu 14 vierasta. Tuolit kuuluivat aiemmin Karjalan maamiesseuralle.
ULLA WILLBERG, teksti
PIRITTA FORS, kuvat
Koko jutun löydät helmikuun 2015 painetusta Kodin Pellervosta. Tilaajana voit lukea sen myös e-arkistosta osoitteessa http://www.pellervo-e-lehdet.fi.
