Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House MMXV.
Paavo Haavikko: Kootut runot. Teos 2014.
Tämä kirja on sellainen, että toista samanlaista ei ole, totesi professori Heikki Ylikangas, kun uutuutta julkistettiin, ja täsmensi, ettei tarkoita kirjan mahdollista hyvyyttä.
On aina ilahduttavaa kohdata eteläpohjalaista nöyryyttä, ja Ylikangas on myös oikeassa: vastaavaa katsausta historiankirjoituksen perusteisiin ei markkinoilla ole. Nyt on. Se on hyvä.
Miksi Nuijasodan syistä yhä kiistellään? Miksi kansalaissodan nimestäkään ei ole yksimielisyyttä? Onko puheissa Tali-Ihantalan torjuntavoitosta tolkkua, kun rintama perääntyi penin päivässä?
Mikä on totuus? Miksi samoihin lähteisiin perehtyneet tutkijat tekevät erilaisia tulkintoja? Ylikangas vastaa ja käsittelee erityisesti omia tutkimuskohteitaan.
Historiantutkimusta ei sinänsä tarvita ja ilman sitäkin voi elää, saatteli professori Pertti Haapala äskettäin Tieteen päiviä. Hänestä suomalaisten käsitys historiansa ainutlaatuisuudesta on lähinnä rasite.
Luonnontutkija mieluusti ottaisi Haapalan kirjaimellisesti; tulisi uutta rahaa jakoon. Ehkä Haapala ei usko itseään? Hän johtaa yliopistollista huippuyksikköä, joka yrittää saada tolkkua, mitä Suomessa on 1400-luvun jälkeen tapahtunut.
Ketä kiinnostaa? Ilmeisesti monia. Karkeistaen historia kirjoitetaan aina uusiksi, kun valta vaihtuu, ja juuri valta, eivät aatteet, on Ylikankaan ajattelussa keskeistä. Valta kai selittää, miksi nuijasodan ja sisällissodan tulkinnatkin ovat myötäilleet toisiaan.
Vuonna 1960 Veijo Meri julkaisi romaanin Vuoden 1918 tapahtumat. Meri ei antanut sodalle nimeä eli korosti ainutkertaisuutta. On sillekin perusteensa. Ei ole uutta auringon alla, on toinen näkemys, Salomonin kynästä.
On vaikea hahmottaa, missä on riita. Ei Suomen sisällissota toistunut, esimerkiksi, 1990-luvun Balkanilla. Yhtäläisyyttä voi hakea suurvallan sortumisesta: tsaarin Venäjä ja Neuvostoliitto.
Ylikangas painottaa yhtäläisyyksiä: se antaa tutkimiselle mieltä. Sitä paitsi kun sota nimetään sisällissodaksi, sitä voi verrata muihin sisällissotiin ja todeta, että ei se raaempi ollut. Helpottaako?
Pysyvää on valta. Siitä voi luopua kuten teki keisari Kaarle V, joka ryhtyi hoitamaan kanoja. Ratkaisua sopii suositella muutamalle nykyisellekin vallan käyttäjälle. Kanat ovat viehättäviä eläimiä.
Tyhjiön täyttää uusi vallankäyttäjä, entistä parempi tai pahempi, paitsi että historioitsija ei arvostele vaan arvioi syyt ja seuraukset. Nuijasodan aikaankin valta oli vähän hakusessa, ja sota siitä tuli.
Pysyvä, joskin liikkuva on ollut myös itäraja. Ylikangas arvelee, että siksi turvallisuus on ollut tärkeämpää kuin demokratia. Toisaalta juuri demokratia nyt on este Nato-jäsenyydelle, jota Ylikangas kaipaa.
Nuoret tutkijat kaihtavat kiisteltyä lähihistoriaa ja pakenevat julkaisemalla englanniksi. Ylikangas uskoo yhdeksi syyksi vihapuheen. Tämä yllättää, kunnes tajuaa, että Ylikangas itse on saanut sitä puhetta kyllikseen.
Nykyaikainen historiankirjoitus kehittyi kansallisvaltioiden myötä. Nyt on tapana vältellä ns. itsenäisyyspäivän tirkistysreikää, mikä on luontevaa, kun ainakin pienet kansallisvaltiot ovat menotiellä.
Ylikankaan Suomi tosin itsenäistyi lopullisesti 1991, Neuvostoliiton kaatuessa. Monen mielestä sitä itsenäisyyttä kesti pari vuotta.
Paavo Haavikon Koottujen runojen julkaisu on kulttuuriteko, mutta hätkähdyttävintä on Jaakko Anhavan esipuhe.
Julkaisemattomat nuoruuden tekstit kiinnostavat. Muutoin uutta sanottavaa on vaikea keksiä. Haavikko kirjoitti joutavaa ja hyvää, mikä on tavanomaista, ja hyvin paljon erittäin hyvää, mikä ei ole tavanomaista.
”Sillat voitetaan kulkemalla niiden ylitse”, on säe vuoden 1950 vaiheilta, nuoren miehen kynästä. Joidenkin mielestä vanha Haavikko kävi sotaa nuorta itseään vastaan. Näin saattoi olla.
2000-luvulla moni silta oli romahtanut sikäli kuin siltaa oli ollut. Vanha vihainen mies oli saavuttanut niin itsenäisen aseman, että oli maineensa vanki.
Vangin itsenäisyys on omanlaistaan. Haavikkoa kuunneltiin, mutta hänen puheensa ymmärrettiin olevan haavikkoa. Usein hän olisi kaivannut kustannustoimittajaa, ehkä tulkkiakin, mutta siitä ei ollut kyse. Haavikon tapaisten kirjoittajien aika oli ohi. Propaganda voitti, hänen näkökulmastaan, joka on varteenotettava.
Koottuja teoksia lienee turha odottaa, ja kokoamista niissä olisi: Haavikko kirjoitti kaikkea ja kaikesta, myös Nuijasodasta, ja historian perusteita hänkin kyseli. Aiheet olivat lähellä Ylikangasta.
Nykyisin taide-elämässä on henki kuin armeijan jälkeen: Ohi on! Hautajaisten tunnelma on riehakas: kuten historiaa ei taidettakaan tarvita, ja siksi sen tutkitusti todistellaan auttavan kai jo sappikiviinkin.
Kaipuu on turhaa, jos Anhavaa uskoo. Sekä kustannusala että kritiikki ovat vaipuneet iskelmäjournalismi tasolle, mistä ei enää nousta. Onko kritiikin edes tarpeen nousta? Anhavahan kirjoittaa muistokirjoituksen lopullisesti kadonneelle. Mieleni tekisi väittää vastaan, mutta en juuri nyt keksi perusteluita.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
