Antero Holmila ja Simo Mikkonen: Suomi Sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944 – 1949. Atena 2015.
Mitä mieltä Suomessa saa olla. Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit. Toim. Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Jonas Konstig. Minerva 2015.
Aihe on hyvä. Minkälaista oli elää 1940-luvun lopulla? Vaikka monella on muistikuvia, aika tuntuu niin kaukaiselta, että mieleen tulee vanha kirja: Sellaista oli elämä antiikin Roomassa.
Kaukaista aika on tainnut olla myös kirjoittajille, ja se hiukan näkyy. Päämäärä silti on muodikas: on murskattava myytti. Tällä kertaa murskattavana on käsitys yhtenäisestä kansasta, joka ilman soraääniä jälleenrakensi Suomen.
Alun perin myytti tarkoitti jumalaistarua, maailmanselitystä. Arkipuheessa myytti merkitsee mitä tahansa valheellista sepitettä, johon enimmät uskovat ja joka fiksujen tekee mieli rikkoa.
On siis aika kivittää taas yksi henkinen näyteikkuna.
Antero Holmila ja Simo Mikkonen ovat oikealla asialla, vaikka eivät he mitään kovin hätkähdyttävää kerro. Ennenkin on tiedetty, että ei 400 000 evakkoa asutettu ongelmitta eivätkä 400 000 rintamalta palannutta helposti kotiutuneet.
Alaotsikko tiivistänee hyvin: pelkoa, katkeruutta ja toivoa. Suomi koki rauhankriisiä. Termi korostaa, että myös sodan lopettaminen voi olla raskasta. Rikollisuus lisääntyi, alkoholia juotiin enemmän, perhelehdet kantoivat huolta naisten moraalista.
H & M tyytyvät vain viittaamaan rikollisuuteen ja viinaan, määristä kertomatta, eikä aborttien määrästäkään ole tarkempaa tietoa. Olisi voinut suhteuttaa. 70-luvulla juotiin moninkertaisesti, ja se kymmenluku oli paljon väkivaltaisempi kuin, esimerkiksi, 2010-luku.
Ajan henkeä H & M kuvittavat lehtijutuilla, joissa naiset kehottavat antamaan anteeksi miehelle, joka sotaretkillään on eksynyt vieraan vuoteeseen. Miehet kaiketi olivat hukanneet moraalinsa rintamalle tai sitä ei heillä luontojaan olekaan.
Anteeksianto on kaunista, mutta olin kuvitellut, että ongelma oli päinvastainen. Ei kai rintamaelämä juuri tilaisuuksia tarjonnut? Kotirintamalla niitä oli.
Ehkä tämä ajatus on anakronistinen eli en ymmärrä, koska arvioin mennyttä nykyisyyden perusteella. Enhän ollut 40-luvulla ehtinyt edes syntyä.
Eivät olleet liioin tekijät, ja hetkin hekin vaikuttavat anakronistisilta. Moraalista on paha sanoa, sitä on monenlaista, mutta myös pohdinnat naisista 40-luvun työelämässä jäävät raapaisuksi.
H & M lainaavat Eevaa ja Kotiliettä, jotka korostivat naisten uhrautumista: työpaikat oli syytä jättää sodasta palaaville miehille. Uhrautuminen kuulostaa nykykielessä pahalta. Entä 40-luvulla? En tiedä, mutta satatuhatta miestä ei palannut rintamalta työmarkkinoille ensinkään. Heidän maahankintalakinsa koski paria neliötä kirkkomaata, kuten muuan veteraani kirjassa toteaa.
Minkälaisia mahdollisuuksia tämä uhrautuminen naisille ja nuoremmille tarjosi?
Kirjan painopiste on Neuvostoliiton vaikutuksessa ja ennen kaikkea taistelussa kotikommunisteja vastaan. Tässä kirjoittajat nuijivat kaadettua karhua.
Kaikki me tiedämme, että demokraattiset voimat voittivat, kommunismi torjuttiin, ja että niin oli hyvä. Moni tietää senkin, että edes Moskova ei lopulta paljon luottanut suomalaisiin aatetovereihin.
Ihmeellisintä oli itse kommunismin nousu. Sota loppui syyskuussa 44, ja maaliskuun 45 eduskuntavaaleissa SKDL sai lähes neljänneksen äänistä. Viidenneksen pinnassa kannatus pysyi 60-luvun lopulle.
Kirjoittajat käyttävät paljon tilaa selostaakseen, miten kommunistien toiminta oli kömpelöä ja miten uhka torjuttiin. Hetkeksikään he eivät pysähdy ihmettelemään, miksi joka neljäs äänesti puoluetta, joka oli kytköksissä äskeisen vihollisen kanssa.
Mitä tämä jytky kertoo rauhankriisistä? Eivät he kaikki tulleet maan alta tai Neuvostoliitosta. Aarne Saarinen oli kunniamerkein palkittu kersantti Ässä-rykmentistä.
H & M puhuvat tavallisista ihmisistä, jotka vierastivat onttoa propagandaa. Varmaan vierastivatkin, ihan aiheesta. Puheenparrellaan kirjoittajat vain tulevat vaivihkaa sulkeneeksi neljänneksen kansasta epätavallisuuden slummiin. Kuuluivatko he sinne, oikean kansan ulkopuolelle?
H & M lainaavat perhelehtiä sekä Jussi Talven romaania, joten ehkä olisi löytynyt myös rivitason aikalaislähteitä valottamaan tavallisten kommunistien mielentilaa.
Joku, en muista kuka, väitti, että jatkosodan suomalainen propaganda oli niin mahtipontista, että monet reagoivat siihen äänestämällä äärivasemmistoa. Selitys tuntuu riittämättömältä, mutta parempaa en osaa tarjota.
Myös kirjan tekijät löytävät yhden selityksen. Kaikki muut olivat pessimistisiä, äärivasemmisto uskoi tulevaisuuteen. Neljännesvuosisadan sitä uskoa jonkinasteisena riitti.
Koska kirjan pääpaino on vasemmistossa ja lakkoliikehdinnässä, pitää suhteuttaa. Siinä missä Suomen kommunisteilla oli yhteytensä äskeiseen viholliseen, olivat Ranskan kommunistit vastarintaliikkeen sankareita.
Suomessa äärivasemmiston propaganda taisi olla sikälikin tuhoisaa, että se leimasi liki kaikki, demareita myöten, fasisteiksi.
Kirjoittajat keskittyvät Neuvostoliiton vaikutukseen, mutta tästä kirjasta voisi päätellä, että Saksan romahtaminen ja sen tuhotöiden lopullinen paljastuminen ei jättänyt mielialoihin mitään jälkeä.
Kaappasivatko kommunistit aiheen itselleen? Kirja ei vastaa. Se ei edes kysy.
Sekä Ranskassa että Norjassa tehtiin tilejä selviksi saksalaisia myötäilleitten kanssa. Suomi oli erityistapaus: täällä kiistellään yhä, oliko jatkosota erillissota vai oliko Suomi Saksan liittolainen.
Jo kysymyksenasettelu kertoo, miten mahdotonta oli olla Adolf Hitlerin ja Josif Stalinin välissä ja pelinappulana.
Samassa raossa kommunistitkin olivat. Lisäksi oli aihetta epäillä, noudattavatko he poliittisen riitelyn pelisääntöjä. Aina he eivät tainneet tietää sitä itsekään.
Toisin kuin Ranskassa oli suomalainen kommunisti traaginen hahmo Stalinin ja oman suomalaisuutensa välissä. Viina varmaan auttoi kuten sisäministeri Yrjö Leinon alkoholisoituminen osoittaa.
Lyhyesti: Kirja kannattaa lukea kertauskurssina, ja tavallaan kirjoittajat auttavat ymmärtämään, että vasta poliittinen taistelu tekee kansasta yhtenäisen.
”Yhteisössä vallitsevat mielipide-erot ovat merkkejä Jumalan armosta”, sanoi saman asian muslimiajattelija Abu Hanifa 1 300 vuotta sitten.
Kun 40-lukua ajattelee nykyajan kulmasta, hätkähdyttää tajuta, että tuolloin enimmät tekivät ruumiillista työtä. Ei ollut vapaa-aikaa keskittyä kuin olennaiseen, ja siksikin ajan avainsanoja olivat tasa-arvo ja solidaarisuus. Nykyisessä joutoajan maailmassa politiikka on korvattu kulttuurilla ja nuo sanat suvaitsevaisuudella.
Suomalaiset tuskin ovat muuttuneet konservatiivisemmiksi, mutta nyt konservatiivit ovat saaneet äänensä auki.
Perussuomalaisten vaalivoitto (2011) oli alkusoittoa, ja nyttemmin on myös konservatiivinen älymystö löytänyt itsensä, mistä Timo Vihavaisen ja kumppanien kirja on osoitus.
Hyviä asioita on sikäli mukava kannattaa, että siitä tulee hyvä olo. Se, mitä kirjoittajat kutsuvat suvaitsevaistoksi, onkin tähän saakka saanut nauttia liiaksi olostaan.
Monikulttuurisuus – käytännössä maahanmuutto – on aidosti ongelmallinen asia, ja samaan pakettiin kirjoittajat niputtavat feminismin, sukupuoliset vähemmistöt, nautintojen kulttuurin ja poliittisen korrektiuden.
Osta kolme, maksa kahdesta. Hohhoijaa.
Punavihreä suvaitsevaisto, johon tämän kirjan perusteella taitavat kuulua sekä Alexander Stubb että Paavo Arhinmäki, todella on pakettiajattelua: annetaan kaikille hyville asioille uusi, edistyksellinen nimi eli hallitaan kielellä.
Vähän samaan lankeavat tämän kirjan konservatiivit. Marko Hamilo solmii punavihreään pakettiin Naton vastustuksen. Hän on väärässä. Ei liittoutumattomuuden idea ole kotoisin Erkki Tuomiojan hengenheimolaisilta vaan Keijo Korhosen kaltaisilta (inho)realisteilta, jotka aikanaan vaikuttivat ulkoministeriössä.
Muutoin juuri Hamilon tekstit ovat kiinnostavia, koska hän on käännynnäinen, entinen radikaali, joka nyt löytää aidon suvaitsevaisuuden saarekkeita uskonnon piiristä.
Kaipa myös Jonas Konstig on kiinnostava puolustaessaan perhettä, jonka hän näkee ikiaikaisena instituutiona.
Ehkä H & M voisivat kertoa hänelle, että jo 40-luvun perhe oli varsin eri asia kuin nykyinen, kiinalaisesta perhetraditiosta puhumattakaan.
Konstigin mukaan perhettä uhkaavat seksuaaliset vähemmistöt. Olisiko kannattanut kysäistä ruuhkavuosia eläviltä, ovatko asuntopolitiikka, verotus ja työelämä suurempia uhkia.
Kirjoittajat penäävät järjellistä keskustelua ”punavihreän suvaitsevaiston” kanssa – tai ovat penäävinään. Kai he tietävät, että ei siitä mitään tule. Molemmat puolet elävät omassa kuplassaan ja viihtyvät ilmeisen hyvin.
Suomessa saa olla ihan mitä mieltä tahansa, ja kyllä ollaankin. Muuan filosofi totesi nelisensataa vuotta sitten, että mielipide on tiedon alhaisin muoto.
Tämä osuu omaan nilkkaan. Ammattikuntani, toimittajat, suoltaa jonninjoutavia, mielipidetunteisiin perustuvia kolumneja joka tuutista, somessa kaikki moninkertaistuu, joten ei ihme, että arvokonservatiivit tuntevat olonsa ahtaaksi. Kaikki tuntevat.
Ei ole uusi havainto, että hillitön kommunikointi pikemminkin lisää konflikteja kuin yhteisymmärrystä. Itse kukin voi arvioida, laventavatko nykyiset erimielisyydet Abu Hanifan tarkoittamaa armon piiriä.
On hyvä, että tämä kirja on tehty. Huonoa on, että kirjoittajat nimeävät kohteensa huonosti. Ei täällä kukaan aidosti älähdä, jos hyökkäys ei käy henkilöihin.
Taistelu arvoista sopii kriisiaikaan. Ennen sotaa vaiennettiin äärivasemmistoa ja Pentti Haanpäätä. Sodan jälkeen suitsittiin oikeistoa, ryssävihaa ja haukuttiin Paavo Rintalaa.
Nyt kriisi on tullut jäädäkseen, ja voimme haukkua ihan ketä tahansa. Vapaus on epävarmuutta: siksi maailmankuva hankitaan pakettina.
Tästä kirjasta ei kunnon pakettia tullut: liikaa kirjoittajia. Koeteltu keino on rikkoa vastapuolen rivejä. Siksikin suosittelen Vihavaisen viimesyksyistä Vanhan Venäjän paluu -esseekokoelmaa (Otava 2014). Vihavaisen kirjoituksia Venäjästä on mukava lukea. On hänen hyve-etiikkansakin kaunista, mutta ei se liikuta niitä talouden rosvoparoneja ja muita nautiskelijoita joita hän suomii. Tavallaan rauhankriisi taitaa jatkua.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
