Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä. WSOY 1956.
Klaus Helkama: Suomalaisten arvot. Mikä meille on oikeasti tärkeää? SKS 2015.
Alussa on siis seitsemän orpopoikaa eteläisestä Hämeestä, täynnä elämäntuskaa ja yhteiskuntasuhteet hunningoilla.
Rovasti on vihainen, lukkari raivoissaan. Venla-neito antaa rukkaset joukkokosinnalle, ja Toukolan kylän sällit yrittävät antaa turpiin.
”Tämä maailma on tunkiokasa”, tiivistää Juhani, veljistä vanhin, jonka tunnerekisteri yltää epätoivosta ja katkerasta itkusta hurjistuneeseen onneen ja joka jatkuvasti on äänessä.
Lukea Juhani ei osaa, mutta hän puhuu kuin ruuneperi. Vähän suomalaista miehenmallia?
Ahdistettu ihminen pakenee tai taistelee, ja kylliksi taisteltuaan veljekset päätyvät taktiseen perääntymiseen. Piilopaikan nimi on Impivaara.
Kirjailija Tommi Uschanov on nokkelasti rinnastanut Impivaaran ja Muumilaakson, kaksi suojaisaa maailmaa. Vain edellinen on politisoitunut: kiivaimpina eurooppalaistumisen vuosina impivaara-korttia heilutettiin uutterasti.
Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä Impivaara on vapaan miehen villiä valtakuntaa, jossa voi elää muita häiritsemättä niin kuin lystää, ja kylläpä veljet lystäävätkin.
Pojat ovat toimen miehiä, oli kyse sitten rakentamisesta, kaskeamisesta tai ryyppäämisestä. He ovat myös mañana-miehiä eli kuten Juhani tiivistää pakollisen viipeen:
”Ensi maanantaina aloitamme…”
Kiven romaani ilmestyi vuonna 1870, ja tuorein painos taitaa olla Otavan Seven-pokkari viime vuodelta. Sähkökirjana teoksen saa ilmaiseksi.
Tarina lienee tuttu: vaikka elämä Impivaarassa on vapaata ja lystillistä, tulipalo, kartanon puolivillit härät ja silkka syyllisyys omasta juopottelusta saavat veljekset palaamaan ihmisten ilmoille. Lopulta he kohoavat yhteisön kunnioitetuiksi jäseniksi.
Suuri sovinto on herättänyt kahdenlaista mieltä. Antavatko veljet periksi ja luopuvat vapaudestaan? Vai koittaako oikea vapaus vasta yhteisön jäsenenä?
Ainakin veljien elämä seestyy. Arvotutkijatkin ovat huomanneet asian, minkä kansa on aina tiennyt: iän myötä turvallisuus ja perinnearvot korostuvat.
Kivi itse ehti vanheta vain 38-vuotiaaksi, ja loppu oli tunnetusti surkea. Helsingin Rautatientorilla on maailman alakuloisin kirjailijapatsas, kuten Klaus Helkama luonnehtii.
Ristiriita romaanin riehakkaan huumorin ja Wäinö Aaltosen veistoksen välillä huutaa Suomenlahden taivaalle saakka.
Helkama on sosiaalipsykologi ja arvotutkija, joka tuoreessa kirjassaan pohtii myös Seitsemän veljeksen perusarvoja. Ilman Helkamaa tuskin olisin tullut vuosikymmenten jälkeen tarttuneeksi klassikkoromaaniin.
Iloa kesti pari iltayötä, ja hetkeäkään kirja ei tuntunut ikävystyttävältä. Sellaista lukukokemusta ei olekaan kohdalle osunut aikoihin.
Kiven romaani tuntui tuoreemmalta, jopa modernimmalta kuin enimmät 140 vuotta nuoremmat kirjat. Voi olla, että taannuin: yhdeltä tasoltaan kyseessä on poikien seikkailukirja.
Toisella tasolla tarina kertoo sopeutumisesta sekä, Helkaman sanoin, siirtymisestä suullisen tarinaperinteen, taikauskon ja metsästyksen maailmasta kirjoitetun kielen, valistuksen ja maanviljelyksen maailmaan.
Vastakkain romaanissa ovat hierarkia eli valta ja tasa-arvo, mutta Helkama panee merkille, että alussa kirkollinen valta on vanhatestamentillista, lopun sovinnonteossa rovasti ja lukkari ovat jo Vuorisaarnan lempeitä miehiä.
Toinen Helkaman oivallus on, että romaanin arkkitehtuurissa on piilotettuna keskiajan seitsemän kardinaalihyvettä, sopivasti sama määrä kuin veljeksiä.
Kivi tietysti tunsi nämä hyveet joista neljä on peräisin antiikista: viisaus, rohkeus, itsehillintä ja oikeudenmukaisuus. Loput kolme ovat kristillisiä: usko, toivo ja rakkaus.
Sanomattakin on selvää, että kovakalloinen ja suurisuinen Juhani edustaa rohkeutta, pitäjän jahtivoudiksi nouseva Eero viisautta, vaikka Lauri saattaa olla viisaampi.
Harkitsevasta Aaposta tulee lopulta lautamies: siinä oikeudenmukaisuus. Hiljainen Lauri raitistuu ensimmäisenä, joten hän kantaa antiikin neljättä hyvettä, itsehillintää.
Jäljelle jäävät usko, toivo ja rakkaus. Simeoni, Tuomas, Timo? Osuvatko kohdalleen?
Seitsemää veljestä lukiessa ei ehkä uskoisi, että nyky-Suomi taitaa olla maailman ainoa maa, jossa miehet arvostavat turvallisuutta enemmän kuin naiset. Mistähän sekin johtuu?
Lamakokemuksista, arvelee Helkama. Talous paljolti selittääkin arvomaailmaa: sitä mukaa kuin Suomi on rikastunut, ovat yksilöllisyys ja vapaus nousseet arvopörssissä, itsekuri laskenut.
Tämä kuulostaa paluulta Impivaaran estottomaan idylliin, mutta ei se ihan niin mene. Veljeksiltä oli nuorena mennyt usko ihmisiin; nykysuomalaiset sen sijaan luottavat toisiinsa vahvasti.
Luottamus ei ole katteetonta. Tutkimukset kertovat, että Helsingissä kadonnut lompakko palautetaan omistajalle useammin kuin juuri missään.
Tämä hämmästyttää tutkijaakin. Koko protestanttinen eli pohjoinen Eurooppa on ainoa maailmankolkka, jossa ihmiset todella luottavat toisiinsa.
Kaikki veljet eivät siis enää ole Impivaarassa, mutta kaikki muumit taitavat olla laaksossa.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
