Pilke, Helena ja Kleemola, Olli: Elämää juoksuhaudoissa. Sotilaiden huvit ja harrastukset jatkosodan rintamalla. SKS 2015.
Jonakin jatkosodan päivänä käytiin rintamalinjojen yllä ilmataistelu. Venäläinen hävittäjä putosi ei-kenenkään-maalle, parin sadan metrin vyöhykkeelle.
Pari päivää myöhemmin tehtiin suomalaisten juoksuhaudasta hälytys. Vihollisen puolella oli haudasta nostettu valkoinen lippu sekä kaksi kypärää tikun nokassa.
Sitten esiin nousi kaksi kättä, ja kohta juoksuhaudan reunalla seisoi kaksi venäläissotilasta, kasvot Suomeen päin.
Suomalaiset eivät avanneet tulta. Venäläiset etenivät hylyn luo ja ryhtyivät sahaamaan siitä metallipaloja. Lopuksi he kääntyivät kohti Suomea ja tekivät hovikumarruksen, käsi sydämellä.
Harkinnan jälkeen suomalaiset päättivät hakea oman osansa lentokonemetallia. Laukausta ei ammuttu. Jonkin aikaa koko rintamalohkolla oli tavallista rauhallisempaa.
Tämä on kaunein lukemani tarina intohimosta puhdetöihin. Asemasodan aikaan moni suomalainen sotilas hankki rahaa tekemällä lentokonemetallista sormuksia. Venäläisillä näyttää olleen samat harrastukset.
Sana puhdetyö viittaa hämärän aikaan sisätiloissa tehtyihin käsitöihin. Asemasodan korsuelämä täytti sanaan liittyvät ehdot. Jatkosota kesti yli kolme vuotta; siitä kaksi ja puoli vuotta oli asemasotaa.
Tähän liittyi ristiriitaista huolta. Sodan johto murehti miesten motivaation säilymistä. Siksi erilaisiin harrastuksiin sekä kannustettiin että niitä hiukan pidäteltiin. Myöhemmin on keskusteltu siitä, olisiko puhdetöiden sijaan kannattanut keskittyä vallitustöihin.
Vuonna 1943 julkaistiin jopa kirja Sotilaan puhdetyöopas. Divareista sen saa nykyisin 60 eurolla. Huuto.netissä yksi kappale myytiin taannoin 75 eurolla.
Mukava tietokilpailukysymys on, kuka voitti kultaa Karhumäen olympialaisten keihäänheitossa?
Suomessa oli määrä pitää olympialaiset 1940, sodan vuoksi ne jäivät, mutta kuin korvikkeeksi on Karhumäen kesäkisoja vuonna 1942 kutsuttu pienoisolympialaisiksi.
Eivät ne ihan pienet olleet: kaikki halukkaat eivät mahtuneet kilpailemaan, ja paikalla oli 15 000 katsojaa, enimmät sotilaita, mutta joukossa oli myös Suomen urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkonen sekä pääministeri Jukka Rangell.
Keihään voitti Tapio Rautavaara, joka kuulemma kiskaisi elämänsä pisimmän heiton.
Lontoossa 1948 Rautavaara voitti oikeissakin olympialaisissa, mutta Viljo Heinolta ja Taisto Mäeltä, kahdelta huippuluokan kestävyysjuoksijalta, sota vei tämän mahdollisuuden.
Nykyisin Karhumäki on nimeltään Medvežegorsk, hiljainen pikkukaupunki Äänisen pohjoispuolen metsissä. Kesällä 42 siellä juostiin kilpaa sotilassaappaissa. Jotkut olivat väsänneet nauloista piikkareita.
Kisoista tehty filmi todistaa, että urheilijat olivat aliravittuja, väsyneitä ja innokkaita. Näin ainakin Suomen urheiluliitto kertoo nettisivuillaan.
Helena Pilken ja Olli Kleemolan kirja ei ehkä ole suorastaan mukaansa tempaava, mutta yllättävä se jälkipolvien lukijalle on.
On yllättävää, miten arkiseksi ja siviilimäiseksi elämä asemasodan aikana pyrittiin tekemään. Kyse ei ollut vain puhdetöistä. Moni kävi rintamalla koulua, hoiti keskenjääneen kansakoulun tai ylioppilastutkinnon. Viihdytyskiertueet loivat pohjaa sodanjälkeiselle viihdekulttuurille.
Itse asiassa Toivo Kärki taisi juuri rintamalla luoda suomalaisen tangon, ja joskus on ajateltu, että kaihon ja kaipuun teemat iskelmäsanoituksissa ovat juoksuhaudoista kotoisin.
Kirjan nimi viittaa yhteen sellaiseen lauluun. Sävel on venäläinen kansanlaulu, sanat teki Usko Kemppi talvisodassa ollessaan.
Kirjailija Hannu Raittila on todennut, että sota oli valtava, korpiin hajasijoitettu kaupunki, missä maalaispojista tuli sodan ammattilaisia, moderneja kaupunkilaisia.
Ajatus on mielenkiintoinen: sotilaat olivat ehkä hiukan samoin mutta toki vaarallisemmin juuriltaan kuin lapsensa, suuren muuton sukupolvi, oli myöhemmin.
Hyviin oivalluksiin kuuluu liioittelu, ja Raittila taitaa tarkoittaa Väinö Linnan antamaa kuvaa sodasta. Linnan hahmot todella ovat katunokkelia. Antti Tuuri kertoo maalaisemmin.
Totta kuitenkin on, että yksi sukupolvi irtaantui vuosiksi alkutuotannosta. Maaseutuna Suomi silti pysyi, jopa niin että myös rintaman liepeillä sotilaat kylvivät ja niittivät.
Monet myös kalastivat ja metsästivät, ja monet taatusti myös näkivät ensimmäisen kerran teatteriesityksiä ja elokuvia.
Antti Tuuri taisi joskus väittää, että sota ei luo minkäänlaista kulttuuria. Niin voi olla, mutta kranaattishokin lisäksi se saattaa aiheuttaa kulttuurishokin.
Tarkoitan sanoa, että monta vuotta Raittilan tarkoittamaa tappavaa ”kaupunkilaiselämää” saattoi monellakin tavalla irrottaa miehen juuriltaan.
Pilke ja Kleemola ovat viipaloineet sota-ajan todellisuudesta yhden osan. Työ on tehty perusteellisesti ja hiukan ulkokohtaisesti. Ehkä TK-miesten julkaisemattomia lehtijuttuja olisi löytynyt enemmän?
Kuvitus on levollista, ja nuorukaisten kasvoja on kiinnostava katsoa. Nämä miehet eivät olleet kouluruokailun kasvattamia.
