Hääpäivän tunnelma on täynnä tunnetta. Jännitys, ilo, rakkaus ja haikeus läikkyvät morsiamen ja sulhasen rinnassa. Sen muistaa.
Aurinko paistoi heleästi heinäkuun kolmantena 1949, kun Elmi Suomalainen, 21 ja Kauko Loukola, 26, marssivat pitkin Ylistaron kirkon käytävää Mendelssohnin häämarssin soidessa. Morsiamella oli yllään täyspitkä, valkoinen puku ja maata viistävä huntu.
Sulhanen oli sonnustautunut tummaan pukuun ja rusettiin. Hääkimpussa hehkuivat vaaleanpunaiset neilikat ja sulhasella oli yksi napinlävessään.
Vieraita oli paikalla noin 150. Pariskunnan vihki rovasti Arvi Malmivaara, joka luki kirjoittamansa vihkirunon, kuten tapansa oli. Elmiä ja Kaukoa eivät juhlamenot jännittäneet. Oli suuri ilon päivä, koska vieressä seisoi mielitietty.
Pari oli tavannut Ylistaron Alapään Nuorisoseuran kuorotoiminnassa. Laulun lomassa oli alettu vaivihkaa vilkuilla toisiaan.
”Seurustelimme kolme vuotta. Kihloihin mentiin helluntaina 1948. Sormukset ostettiin vaasalaisesta kultasepänliike Keturista”, Kauko muistelee.
Kauko osti kullalleen kihlasormuksen lisäksi rannekellon ja muistosormuksen. ”Se oli hopeainen, mutta kullattu”, Elmi kertoo ja näyttää muistosormustaan, jossa on punainen lasikivi.
Elmi käyttää edelleen alkuperäistä vihkisormustaan, mutta Kauko on joutunut omansa uusimaan. ”Sormuksista tehtiin hyvin ohuet, koska kultaa oli vähän. Omani napsahti poikki.”
Kun vihkiseremonia kirkossa oli ohi, Loukolat ajoivat pirssillä häätaloon, Elmin isän lapsuudenkotiin. ”Se oli vastapäätä omaa kotiani ja sopivampi juhlien pitopaikaksi.”
Juhlissa nautittiin sen ajan pitoruokaa: perunoita, kinkkua, sinsallaa ja laatikoita, jälkiruokana oli riisipuuro ja sekahedelmäsoppa. ”Riisiryynit tulivat meille kummitätini lähettämässä Amerikan-paketissa. Elettiin vielä korttiaikaa ja kaikesta oli pulaa. Meillä oli onneksi kätevä kokki, joka valmisti ruuat. Ruoka riitti niin hyvin, että seuraavana päivänä kaikki naapurit kutsuttiin vielä syömään.”
Myös kankaita oli kaupoissa huonosti tarjolla. Onneksi Amerikasta tuli Elmille myös hääpukukangas. ”Sain sitä monta metriä kuten myös pitsiä. Teetin hääpukuun myös aluspuvun. Ompelija oli kätevä, hänelle ei tarvinnut sanoa kuin vähän sinnepäin, niin hän jo teki. Huntu vuokrattiin morsiusliikkeestä Vaasasta.”
Hääpuku on edelleen Elmillä tallessa, siististi viikattuna muovin sisään. Hellävaroen hän ottaa puvun esiin ja se on kuin uusi: 66 vuotta ei ole jättänyt siihen jälkeäkään.
ULLA-MAIJA LAMMI-KETOJA, teksti
JARMO VAINIONPÄÄ, kuva
Lue koko juttu myös kolmesta muusta hääpäivästä vuosien varrelta kesä-heinäkuun painetusta Kodin Pellervosta. Tilaajana voit lukea sen myös e-arkistosta osoitteessa www.pellervo-e-lehdet.fi.
