Reetta Meriläinen: Tytön tie. Kirjapaja 2015.
Panu Rajala: Nuoruuden neljäs näytös. Minerva 2015.
Kustaa H. J. Vilkuna: Juomareiden valtakunta. Suomalainen känni ja kulttuuri 1500–1850. Teos 2015.
Lyyli Home oli pitkä nainen, jonka maantien värinen tukka oli nutturalla. Hänellä oli siisti paitapusero, ruskea villatakki ja rintaneula, ja maanantaina 2. syyskuuta 1957 hän tarkasti Polvijärven kansakoululla uusien ekaluokkalaisten kynnenaluset.
Kasvatus alkoi käsistä ja nenästä, kirjoittaa Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Reetta Meriläinen (s. 1950, tuolloin Pirhonen) yli puolivuosisataa myöhemmin.
Niin kai se alkoi, mutta kyllä muisti on ihmeellinen. Samana päivänä istuin samassa tilanteessa toisella puolella Suomea, mutta en muista siitä paljon. Aivan varmasti en muista opettajan villatakin väriä. Silti: vaikka en muista, tiedän, että jokin rintaneula opettajallani oli. Kaikilla tuon lajin naisilla oli siihen aikaan sellainen.
Tiedän muutakin, vaikka en muista, sillä muut ovat nämä asiat niin moneen kertaan muistelleet, että helposti tulen muistaneeksi 50-luvun juuri niin kuin se tavataan muistaa. Mahdotonta tosin on olla aivan itse muistamatta Koska meitä käsketään -laulua, jonka sanoja Meriläinen siteeraa.
Tällaista yhteistä muistamista on tapana kutsua sukupolvikokemukseksi, ja nyt sitä taas riittää, kun suuret ikäluokat ovat tulossa muisteluikään ja viimeiset sotasukupolven muistelijatkin vielä jaksavat.
Kenelle näitä kirjoitetaan? Hätäinen voisi ajatella, että nuorille, jotka eivät voi muistaa, mutta tuskin heitä kiinnostaa tajuta, mitä tuo Wolfgang Amadeus Mozartin (säv.) ja J. F. Granlundin (sanat) renkutus aikoinaan lapsille merkitsi.
Todennäköisesti Tytön tiehen tarttuvat aikalaiset, jotka voivat tarkistaa omia mielikuviaan. Miltä urkuharmoni oikeastaan näytti? Oliko se puolukkakiintiö, jonka lapset koululle joka syksy keräsivät, todella kaksi litraa?
Jos tällaiseen on intohimoa, vanhan harmonin voi netin kauppapaikoilta ostaa itselleen. Kahden istuttavan pulpetin löytää myös alle satasella. Niin täällä muistot kalpenee, ja kallehin halpenee.
Meriläinen oli Tytön tiestä päätellen niitä etupulpetin kympin tyttöjä, joita luokan takanurkasta tuli ihmetellen katsottua. Hän osasi paitsi läksyt myös laulaa ja urheilla, hän kävi kirkon nuorissa, ja nyt vuosien jälkeen hän tulee todistaneeksi, että myös kiltit tytöt pääsevät joskus melkein mihin vaan.
Silti Meriläisen elämän suuri teema on ulkopuolisuus. Ei hän tätä erityisemmin korosta, mutta kokemus oli tuttu jo siirtolaisvanhemmille, ja se kulkee Tytön tien pohjavireenä. Tämä on vähän kummallistakin: Meriläinen oli tavanomaisesta, vähävaraisesta perheestä, ja juuri sellaisista enimmät olivat.
Silti Meriläinen huomaa presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotollakin katsovansa juhlia ulkopuolisena, ja kun hän ohimennen kuulee seuraavan repliikin toimituksessa, se kalvaa niin, että aiheesta nousee kirjaan otsikko:
”Tätähän ei voi ymmärtää, ellei ole kasvanut kalustetuissa olohuoneissa.”
Alkukuvassa isä, äiti, Reetta ja kaksi sisarta istuvat rintamamiestalon portailla vuonna 53. Meriläisen oma tulkinta on, että kuva on ”seesteinen, ihan kuin maailman kaikki rauha olisi siinä”.
Henkilökohtainen kuva on osa kansallista kuvastoa, ja Meriläinen kytkeekin heti omat muistonsa yhteiseen: ”Tuntuu kuin siinä istuisi koko haavoja paranteleva, tulevaisuuteen katsova 1950-luvun jälleenrakennus-Suomi”.
Talo todella oli yksi tuhansista: alakerrassa keittiö, kaksi kamaria, ylhäällä hellahuone ja kamari, usein myös vuokralainen. Talo oli toki viihtyisästi sisustettu, mutta siellä ei ollut kalustettua olohuonetta siinä mielessä kuin herraskainen repliikki tarkoittaa.
Lausahdus on silti niin tosi, että se pätee myös toiseen suuntaan. On asioita joita ei voi ymmärtää, jos ei ole ollut 50-luvulla vähissä varoissa.
Muistelmat ovat eri asia kuin elämäkerta. Muistelmat ovat vähän niin kuin muistokirjoitus, jonka ihminen kirjoittaa itse itsestään.
Elämäkertoja oli ennen tapana tehdä kuolleista suurmiehistä. Nyt niitä tehdään keski-ikään ehtineistä potkupalloilijoista ja rokkitähdistä, ja uusia sukupolvia näinä kiihkeinä aikoina syntyy kai jo viiden vuoden välein. En ole varma, mille niiden yhteinen kokemuspohja rakentuu. Ehkä Windowsin päivityksille?
Sanotaan, että muistelmat valehtelevat. Väite on epämääräinen: kaikki me tuppaamme täysin rehellisesti muistamaan niin kuin tapana on, parhain päin. Meriläinen muistaa sovinnollisesti, usein sovinnaisestikin.
Rajaukset ovat mielenkiintoisia. Beatles menee maininnalla, samoin opiskelijaradikalismi ja moraalin murros. Keskioluen vapautumista ei edes mainita. On virkistävää, että Meriläinen sitoo muistojaan kahdella aivan toisenlaisella teemalla.
Toinen on valkoiset hampaat eli suuhygienian suuri edistystarina. Toinen on kirkko, jolle kuluneet kuusi vuosikymmentä ovat olleet taantumista henkisistä valta-asemista terveelliseen hampaattomuuteen. Perhekeskeinen seurakuntanuori ilmeisesti on löytänyt tästä perinteestä alueen, jolla hän ei ole ulkopuolinen.
Mitä jää kertomatta? Kaiketi asiat jotka eivät muille kuulu: ihan noin seesteistä ei kenenkään nuoruus ole voinut olla. Paljon jäänee kertomatta Helsingin Sanomien toimituselämästäkin. Ylitse muiden nousee urheilutoimitus, jossa Meriläinen oli ensimmäisiä naistoimittajia ja jonka hilpeys ja tietynlainen solidaarinen jätkämäisyys käy selväksi.
Muistelmien tehtävä on todistaa: Näin olen elänyt! Muistelmiin saattaa latautua pitkin aikakaarien tuntoja: haikeutta, kiitollisuutta, kaunaa, katumusta, surua ajan kulusta. Miespolvet ovat taas vaipumassa unholaan.
Meriläinen ei vaikuta katkeralta vaan kiitolliselta, ennen kaikkea Polvijärven kodille, eikä hän taida paljon katuakaan: tekstistä huokuu jonkinlainen viaton luottamus elämään. Jopa radikaalinuoruudesta on jotakin jäljellä; päätoimittajan sydän on yhä heikompien puolella. Tämä on kaunista mutta triviaalia. Ei täällä kukaan tunnusta haluavansa heikoimmille pahaa.
Mitä jää kaipaamaan? Ehkä olisi voinut paneutua suureen teemaan, ulkopuolisuuteen, syvemmin, sillä juuri se kokemus saattaa yhdistää muutoin hajanaista sukupolvea. Aikanaan sitä taisi yhdistää myös kyky riitaan, ja ehkä joku toinen muistelija kohta riitauttaa nämä yleiset muistot 50- ja 60-luvuista.
Blogin vertaaminen päiväkirjaan ontuu. Blogi perustuu reaaliaikaisuuteen. Kerrotaan, että yhä ollaan elossa, tässä ja nyt – kuuleeko kukaan? –- ja että tässä on mielipide Downton Abbeysta, tangokuninkaasta ja Matti Klingestä, minkä lisäksi illalla syötiin vaimon kanssa järvikuhaa.
Joskus sanottiin, että maailma vetää ääntä ja viita paskaa, mutta enää se ei taida pitää paikkaansa. Kyllästymispiste on lähellä eikä auta, vaikka tietoverkko laajenisi kuin avaruus, valoakin nopeammin.
Kun Panu Rajala siis kokoaa alkuvuoden blogiteksteistään pikakirjan – samassa mielessä kuin on olemassa pikaperunamuusia – paperi ja kannet eivät pelasta mitään. On silti myönnettävä, että reaaliaikaisella blogistilla ei ole mahdollisuutta langeta muistelijoiden jälkiviisauteen.
Rajala (s. 1945) kuuluu Suomen kaikkien aikojen suurimpaan ikäluokkaan, mutta Nuoruuden neljäs näytös ei suuntaudu menneeseen kuten Tytön tie vaan päiväkohtaiseen ja tulevaan.
Nimi on hyvä: näytös viittaa teatteriharrastukseen ja elämään julkisuuden näyttämöllä, nuoruus siihen että Rajala on täynnä virtaa ja että se eroottinen liekki, josta hänet tunnetaan, ei ole edes hiillosvaiheessa.
Rajalalla on ihailijansa, ja moni häntä inhoaa, mutta nyt voi lempeästi sanoa, että ei täällä vanhenevan miehen vitaalisuuden korostajia liikaa ole. Eniten Rajala kirjoittaa töistään, joita riittää, ja hänen energisyytensä ja elämänmyönteisyytensä häkellyttävät.
Blogikirja on tietysti nopeasti unohtuva välityö, ja nuoruuden aiemmista näytöksistä on perusteellisempia tilityksiä. Tulevaisuuteen, nuoruutensa viidenteen näytökseen, Rajala näyttää suuntautuvan vain lievällä kaihomielellä.
Ei Rajalan kirjaa oikein voi arvioida ja arvostella. Vaikea sitä on edes lukea, vaikka sattuisikin tietämään, keitä ovat Tappi Suojanen ja parisataa muuta ihmistä, joiden kohtaamisen Rajala on kokenut kirjaamisen arvoiseksi.
Juuri nyt näyttää, että verkon reaaliaikaisuus – viiveen puuttuminen – romahdutti koko perinteisen sivistyksen maailman, sikäli kuin sellaista koskaan olikaan. Tämä ei ole Rajalan vika, vaikka hän yksi ensimmäisistä blogisteista olikin.
Entä mikä tässä toimii? Rajala ei käy lukijoittensa kanssa dialogia niin kuin jotkut blogistit; hän kertoo kuulumisensa yleisölleen. Yleisö voi sitten asemoida itsensä sen perusteella, onko samaa mieltä Juha Sipilän hallituksesta tai Charlie Hebronista. Rajalan mielestä pilapiirtäjät kaivoivat verta nenästään.
Ja nyt tiedän senkin, että Rajala katsoi keväällä samat jääkiekon MM-matsit, jotka me kaikki katsoimme, mutta mahtoiko hän tajuta Suomen pelin selvät heikkoudet jo ennen puolivälieriä? Emme saa tietää.
Jos tässä lyhyiden juttujen ja nopeiden aiheiden maailmassa haluaa todella syventyä, suosittelen Kustaa H. J. Vilkunan kirjaa. Siinä on suomalaisten viinanjuonnista ihan kaikki, ja Vilkuna myös lopettaa oikeaan kohtaan eli siihen vaiheeseen jolloin – kuten loputtomiin on toisteltu – herrat keksivät Suomen.
Kaikki tulee käsitellyksi käräjähumalasta ja kirkkokännistä herrojen ja rahvaan erilaisiin juoma-astioihin saakka, ja nimenomaan 1500-luvulta lähtien viina on ollut samassa kontrollin ja vapautumisen kiikussa kuin se yhä on.
Kirjasta näkee, miten pieninä palasina maailmalla ovat nuoressa maassa historioitsijan lähteet, mutta silti Vilkuna kykenee antamaan aavistuksen siitäkin, minkälaista oli kansan elämä ennen 1500-lukua ja uskonpuhdistusta.
Joulua ja kekriä ryypättiin ja mässäiltiin viikko, ja taustalla olivat paljon vanhemmat jumaluudet kuin kristilliset.
Suhteuttaminen on hetkin työlästä: historia näkyy viinan läpi, ja hetkin tuntuu, että kolmisensataa vuotta sitten ihmiset elivät myymällä viinaa toisilleen ja että joka toisessa tönössä oli kapakka. Tönöjä ei ollut ylettömästi: kaupungit olivat parin tuhannen asukkaan keskittymiä.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
