Piikojen pyhät ja yöt
Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla. Atena 2015.
Ei ole varis lintu eikä piika ihminen, tiesi vanhakansa tai ainakin Matti Kuusi, joka näitä sanontoja kirjaksi keräsi. Niitä on lysti lukea. Huumori on hilpeää ja hyytävää:
Piiat juovat pikarista, vanhat ämmät ämpäristä!
Anna Simontytär Mouhijärveltä tuskin joi pikarista. Isä oli Selkeen kartanon torppari Simo Eskonpoika, joka jäi leskeksi 1689 ja nai parikymmentä vuotta nuoremman Kaarina Matintyttären. Tämä oli ilkeä äitipuoli.
On outoa, että vanhojen sanontojen teoksissa ei äitipuoli ole edes hakusanana. Tiina Miettisen kirja todistaa, että kuolleisuuden vuoksi liitot olivat lyhyitä. Äiti- ja isäpuolia riitti.
Anna lähti Kaarinaa pakoon, piiaksi Rääveliin, kuten Tallinnaa kutsuttiin. Kaipa hän menestyi, koska hän lähetteli tavaroita kotopuolen tutuille.
Torpan elämä oli tavanomaista. Yksi poika kuoli ”pitkälliseen raihnaisuuteen”, 12-vuotias tytär verenvuotoon. Tytär, jonka nimestä ei ole tietoa, karkasi 15-vuotiaana kotoa.
Ensin tämä Annan pikkusisko varasti kotoa jauhoja ja pyysi muuatta torpan emäntää leipomaan. Toiselta emännältä hän sai kengät siitä hyvästä, että Anna oli Räävelistä lähettänyt tälle silkkimyssyn.
Salmen talosta osattiin neuvoa reitti valtatielle, ja niin leipää ja kengät saanut tyttö lähti.
Googlen kartta kertoo, että Mouhijärveltä on matkaa Siuntioon 250 kilometriä. Tuon matkan Annan pikkusisko matkasi jalan tai satunnaisilla hevoskyydeillä tien päällä tapaamansa Maliina Mikontyttären kanssa.
Siuntiossa Maliina maksoi merimatkan Rääveliin laivuri Martille rahalla, pikkusisko piikomalla.
Mouhijärvellä Simo-isä haastoi tytärtään auttaneet vehkeilystä oikeuteen, ja sen pituinen se. Kirjalliset jäljet päättyvät. Oikeusjuttu ei ilmeisesti edennyt.
Piikojen valtakunta on komea nimi. Ongelma on, että piioista jäi niukasti jälkiä. He eivät kirjoitelleet.
Rahvaan elämästä on todisteita, jos he joutuivat oikeuteen, ja siksi monet historiankirjat ovat nykyisin täynnä nimiä, joiden takana ammottaa tyhjyys. Myös Anna, Simo ja Kaarina elävät parin piirteen varassa.
Erisnimet tuottavat lukukokemukseen tietyn todellisuusharhan, mutta Selkeen kartano Mouhijärvellä tunnetaan yhä. Taannoin kartanon vanhassa navetassa toimi sveitsiläisen Peter Dörigin juustola.
Nyt päärakennus näyttää olevan myynnissä. Everstin vanhan virkatalon saa 1,5 miljoonalla. Juustola on muuttanut muutaman kilometrin päähän.
Miettinen kertoo Annan ja pikkusiskon tarinan osoittaakseen, että ei naisen elämä aina ollut sidottua.
Piian elämä oli vapaampaa, köyhempää ja turvattomampaa kuin talontyttären. Työaikalaki kiteytyi sanontaan: Piian on pyhät ja yöt, isännän päivät ja työt. Avioton lapsi ei merkinnyt katastrofia; niitä saattoi olla useita.
Sama näyttää päteneen aateliin. Menneisyys Erik-kuninkaan rakastajattarena kävi jopa meriitiksi.
Joustavuus oli kai johdonmukaista: vaatimukset kohdistuivat kovimmin talollisiin, koska väärän koivun alla siitetyt sotkivat maanomistusoloja.
Palkollisten elämää kontrolloitiin siksi, että työvoimaa olisi myös puintiaikaan saatavilla. Tämä ei vaatinut ehdotonta siveyttä. Ikärasismia raaka työelämä saattoi tuottaa: Naidessansa piika pieree, vanha ämmä kuollessansa.
Aineiston rajallisuus jättää jälkensä. Piikojen valtakunta on paikoin tukehtua käräjäpöytäkirjojen yksityiskohtiin.
Talollisista jälkiä jäi enemmän, joten kirjan alaotsikko on täsmällisempi. Se saattaa myös vihjata, että kaikki naiset tuolloin olivat liki piian asemassa. Niin ehkä oli, mutta vanha sanonta todistaa hierarkiasta: Joka on piian piika, on paskan paska.
Elämän joustavuudesta todistavat itselliset naiset, jotka pitivät viinakauppaa, toimivat nimismiehinä ja torikauppiaina.
Miettisen sanoma on, että punaisen tuvan ydinperhe ei ollut totta. Yksinhuoltajia ja uusperheitä riitti, ja vaikka reformaation jälkeen moraali tiukkeni, kansan oma oikeustaju näyttää olleen sallivampi.
Näkökulmassa ei ole vikaa, mutta hiukan se jää kehystämättä.
Mitä oikeastaan tarkoittaa, että Kokemäellä oli koko 1600-luvulla vain 11 epäilyä lapsenmurhasta ja että vain kaksi sai kuolemantuomion?
1600-luku tunnetaan hallinnon kehittämisen aikana. Paljonko Kokemäellä oli hallittavia? Ehkä muutama sata. Koko Suomessa eli 150 000 ihmistä. Sitä väkeä harvensivat taudit ja sodat.
Ensimmäinen väestölaskenta vuodelta 1749 kertoo Suomessa olleen väkeä yli 400 000. Keski-ikä oli alle kolmenkympin. Lapsia kuoli paljon, yli kuusikymppisiä oli vähän.
Tyhjää korpea siis riitti: 1665 todettiin Luopioisten käräjillä, että Erkki Nuutinpoika oli hylännyt vaimonsa ja eli metsissä Elina Heikintyttären kanssa.
Samaa metsäsakkia oli enemmänkin. Ehkä rakkaus ja vapauden kaiho olivat ristiriidassa lain kanssa?
Mitä lakiin tulee: Lammilla Martti Pekanpoika tuomittiin 1610 mestattavaksi, koska hän oli raiskannut Marketta Jaakontyttären.
Hauholla Simo Pekanpoika sai 40 markan sakon 1565, koska hän haukkui miniäänsä huoraksi. Tuolloin vielä puhuttiin naisen – ja miehenkin – kunniasta.
Kertokaa lastenlapsille kirjoin
Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950. Toimittaneet Ville Kivimäki ja Kirsi-Maria Hytönen. Vastapaino 2015.
Pelasiko J. K. Paasikivi syksyllä 44 Moskovassa Josif Stalinin kanssa shakkia ja hoiti rauhanneuvotteluja pelitauoilla?
Vai oliko Paasikivi sittenkin Lontoossa Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentropin kanssa?
Tuon ajan sosiaalinen media, suomeksi huhumylly, kertoi myös, että kesällä 44 oli Kannaksella kokonaisia divisioonia tuhoutunut ja että 40 000 suomalaista oli jäänyt mottiin.
Sekin tiedettiin, että Saksa oli rientänyt Suomen avuksi ja noussut maihin puna-armeijan selustaan. Viipuriin ehtineet viholliset tuhottaisiin avaamalla Saimaan kanavan portit.
Tarkoitus ei ole pilailla vaan antaa aavistus siitä epävarmuudesta joka ei näytä syyskuun 44 välirauhan jälkeenkään juuri vähentyneen.
Näin historiaa pitäisi kirjoittaa: vailla tietoa tulevasta. Se on mahdotonta, mutta Ville Kivimäki ja kumppanit tekevät hyvän yrityksen. He yrittävät kartoittaa ajankohdan tunnemaisemaa.
Tässä auttavat pääesikunnan keräämät mielialaraportit vuodelta 44. Niin ei tarvitse turvautua vain aikalaisten muistiin.
Sodan päättyminen muistetaan nyt toisin kuin 60-luvulla, ja myös 60-luvulla muisti jo muokkasi sitä, miten rauhantulo syksyllä todella 44 koettiin.
Tunnemaisema viittaa pikemminkin tilaan kuin aikaan, jonka kulusta historioitsijat yleensä ovat kiinnostuneet.
Maisema on pysyvä mutta vaihtelevainen: yhtä yhtenäistä kokemusmaailmaa ei ollut.
Syksyllä 44 joku itki sortuneita Suur-Suomi-haaveita, joku siunasi rauhan tuloa. Joku vaikeni ja lähti metsäsavottaan. Joku kirosi fasisteja, joku kommunisteja, joku oli vain yksin ja humalassa, toinen jalka kirjaimellisesti juoksuhaudassa.
Joku sai vaatekeräyksestä siistin palttoon. Nyt tuo joku katsoo kirjan kannesta luottavaisen oloisena jos ei tulevaan niin ainakin kameraan. Näin kirjoittajat korostavat jatkuvuutta.
Sivumennen: kirjan ulkoasusta huolehtinut Saana Nyqvist on tehnyt hyvää työtä. Kuvitus on komeaa.
Oliko Väinö Linna väärässä? Tuntemattoman sotilaan alussa hän kirjoittaa talvisodasta kotiutuvista miehistä, joilla ei ollut sopeutumisvaikeuksia. Otettiin perinpohjainen humala ja käytiin töihin.
Arvatenkin kyseessä oli erilainen tappio ja kotiin palaaminen kuin jatkosodasta. Myös Linnan kirja (1954) on vasta 50-luvulla kiteytynyt näkemys. Tuolloin nousukausi oli jo muovannut tunnemaiseman muistoa.
Kun liki puoli miljoona miestä syksyllä 44 palasi rintamalta, he eivät vielä tienneet taistelleensa torjuntavoiton. He tiesivät hävinneensä. Oli myös monia, joille känni ei riittänyt terapiaksi.
Historia on mielenkiintoista siksi, että totuudet muuttuvat. Nyt yleinen käsitys taitaa olla, että sota voitettiin. Kyse on tämän hetken tunnemaisemasta.
Sana rauhankriisi oli käytössä jo vuonna 44. Sen rinnakkaiskäsite on yhteiskuntarauha, jonka säilymisestä oltiin huolissaan.
Sotilaiden paluu herättää aina pelon väkivallan siirtymisestä siviiliin. Väkivaltarikokset lisääntyivätkin, mutta alkoivat jo 50-luvulla laskea. Viinan kulutus nousi, vaikka armeijan kotiuttamisen aikaan myyntiä oli rajoitettu.
Vasemmisto voitti vaalit, mutta myös SKDL alkoi kovista puheista huolimatta ennen pitkää keskittyä edunvalvontaan, kuten Keijo Rantasen artikkeli Nokian tehdasyhdyskunnasta osoittaa.
Siirtolaisten lisäksi piti saada veteraanit asettumaan. Veikko Vennamo aikanaan kehuskeli estäneensä vallankumouksen; hän johti asutustilojen perustamista.
Vennamo saattoi olla oikeassa. Kääntöpuolesta kertovat Erno Paasilinnan muistelmat ja Heikki Turusen romaanit.
Rauhaton rauha ei ehkä kerro paljon uutta, mutta erityisesti Kivimäen artikkelit ovat vivahteikkaita: muistiin tulevat kirjatuksi sekä veteraanien puliremmit 60-luvulta että 70-luvun erityisyys.
70-lukuhan oli sodan käyneiden miesten valta-aikaa, jolloin oikeiston nousu alkoi orastaa. Kivimäki myös torjuu väitteet vaikenemisen kulttuurista.
Eniten tunnemaiseman moninaisuutta korostavat artikkelit ortodoksisen siirtoväen vastaanotosta (Heli Kananen) sekä Lapin sodan evakoista.
Marja Tuominen osoittaa, miten täysin lappilaisten kohtalo jäi ns. yhteisestä sotakokemuksesta syrjään. Syy kaiketi oli yksinkertainen: pohjoisen asukkaat eivät uhanneet yhteiskuntarauhaa. Lapista oli henkisesti osin jo luovuttu.
Ne jotka haluavat kerrata 60-luvun muistojaan, voivat lukea myös Tuomisen tutkimuksen tuon ajan sukupolvikriisistä: Me ollaan kaikki sotilaiden lapsia (1991).
Lastenlapsille se kirja yhdessä Rauhattoman rauhan kanssa täydentää Linnan juhlien välittämää juhlavaa mielikuvaa menneestä.
Keväällä 45 Eurooppa juhli voittoa fasismista, mutta niihin juhliin oli Suomessa tuolloin vähän vaikea yhtyä paitsi äärivasemmiston.
Nyt se ehkä onnistuu. Samalla himmenee muisto elämästä kahden diktaattorin välissä, mahdottomuuden porteilla, kuten Paavo Haavikko olisi saattanut sanoa.
Tämä oli Suomen kriiseissä erityistä, eikä tietynlaisen umpikujan vaikutus tunnemaisemaan tässäkään kirjassa kovin hyvin kirkastu.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
