Teemu Keskisarja: Kirves. Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus. Siltala 2015.
Harri Nykänen: Likainen Harri. 20 vuotta Erkon renkinä. Docendo 2015.
Tommi Uschanov: Vangin dilemma. E-kirja. Long Play 2015.
Tapettuaan kuusi ihmistä Toivo Koljonen varasti surmattujen kotoa isännän vaatteita, päästäkseen verisistä vankilakamppeista, sekä Reipas-merkkisen polkupyörän. Sillä hän lähti kohti Keikyää.
Oli maaliskuun 19. päivän aamu 1943, ja Koljonen oli ehtinyt olla yön yli pakosalla Huittisten varavankilasta. Kiinni hän jäi viikkoa myöhemmin Sääksmäellä. Lokakuussa hänet teloitettiin Turussa.
Uhrit, Anna ja Kalle Hakanen, heidän kolme lastaan sekä myös Huittisten Karhiniemen kylässä asunut Anna Mäkinen oli siunattu toukokuussa. Saattajia oli 4 000. Saarnan piti vankilapappi Lauri Jokinen, joka tunsi murhaajan.
Yli 70 vuotta näiden unohtuneiden tapahtumien jälkeen Teemu Keskisarja on kirjoittanut ne rikoshistoriaan. Miksi?
Jokainen ihminen on laulun arvoinen, muotoili Veikko Lavi, minkä näkemyksen kantavuuden itse kukin voi ratkaista tykönänsä. Omalta kohdaltani epäilen. Koljosesta laulu tehtiin, Suomen viimeinen arkkiviisu. Koljonen itse oli viimeinen kuolemaan tuomittu siviili.
Silti Karhiniemestä ei tullut Bodom-järveä eikä Koljosesta Matti Haapojaa. Julkinen surukin jäi vähäiseksi. Vuonna 1943 surtavaa riitti.
Keskisarjalla on kaksi haastetta. Koljosen kautta voi valaista ajan rikos- ja sosiaalihistoriaa. Keskittymällä Koljoseen voi kysyä, mikä hänestä teki tappajan. Tolkullista motiivia ei ollut.
Koljonen (s. 1910) oli tehnyt uraa pikkurikollisena Helsingin Sörkassa, ja sikäli tyypillinen sörkkalainen Koljonen oli, että hän oli ensipolven helsinkiläinen. Vanhemmat olivat muuttaneet Konnevedeltä ja Hattulasta.
Maalaisten jälkeläisistä tuolloin kasvoi se sakilaisuudeksi kutsuttu väkivaltakulttuuri, joka Sörkan kaduilla näkyi. Ilmiötä on selvittänyt vaikkapa Kari Koskela kirjassaan Huligaanit (SKS 2002).
Keskisarja tarkentaa yksilöön, Koljoseen. Ongelmana ovat lähteet: ne kertovat vain kiinnijäämisistä ja suodattuvat pöytäkirjojen omalaatuisen kielen kautta.
Lukijalle tapahtumat välittyvät Keskisarjan tylyn tyylin läpi. Ruma sana sanotaan eikä kirjoittaja peittele moraalista närkästystä, joka suuntautuu moniaalle.
Raakuudesta on vaikea, ellei mahdoton kirjoittaa. Nyt Keskisarjan tapa kääntyy itseään vastaan: kieli nousee liiaksi tapahtumien eteen. Alatyyli jos mikä vaatii tyylitajua.
Miksi Koljonen tappoi? Historioitsijan välinein vastausta ei löydy. Koljonen oli surkeahkoista oloista, mutta niin oli moni muukin.
Ohimennen Keskisarja viittaa nykyajan aivotutkimukseen. Tohtorit ovat kuvanneet väkivaltarikollisten aivoja, ja näin on saatu merkittävää tietoa aivokemiasta ja banalisoitu ihmiselämää. Kummassakaan nykytieteen ansiot eivät ole vähäiset.
Näkeekö sen naamasta? Koljosen nuoruudenkuva on kannessa, ja siinä tämä näyttää paljon viattomammalta kuin Harri Nykänen oman kirjansa kannessa tai Keskisarja kirjansa kansiliepeessä.
Kuvat ovat markkinointia, ja pahuutta voi ehkä hyvinkin hoitaa pillereillä. Silti Keskisarja on ottanut motokseen Charles Baudelairen inhan runon ja kirjansa nimellä vihjaa Fjodor Dostojevskiin.
Kirves oli aseena Raskolnikovillakin. Koljosen käyttämästä kirveestä on kirjassa rikosmuseon kuva. Ase näyttää jykevältä ja tylsältä eikä kirkasta ymmärrystä Koljosesta.
Keskisarja tavoittaa mahdotonta. Harva suostuu, myötäeläen, yrittämään ymmärtää Koljosta. Tuskin arvoitus liioin ratkeaisi, vaikka Koljosen aivot löytyisivät Kakolan kellarista spriihin säilöttyinä.
Silkka pahuus lienee todellista, mutta jakautuuko se maantieteellisesti? Onko Virossa enemmän pahuutta tai erilainen aivokemia, kun siellä tapetaan enemmän kuin Suomessa?
Tällaisiin kysymyksiin hakee Tommi Uschanov vastausta ja ihmettelee, miksi Suomen vankeinhoito ei ole vientituote.
Pitkin maailmaa rikollisuus on vähentynyt, mutta tuomioita vaaditaan kovemmiksi, ja vankimäärät kasvavat. Vain Suomessa vankien määrä laskee, ja myös uusintarikollisuus on vähäisempää.
Johtuuko tämä Suomen hienoista vankiloista ja hyvästä tuomiokäytännöstä? Uschanov ei vastaa pahuuden ongelmaan, mutta hän kehystää kysymystä hyvin.
Muualla maailmassa kehua retostellaan Suomea vankienhoidon mallimaana, mutta täällä ei asialla ylpeillä. Miksihän?
Kumpi on korruptoituneempi, holtiton Kreikka vai Luxemburg, veroparatiisi? Kumpi kiukuttaa, rikkaat rosvoparonit vai muutaman satasen sossurahoilla rypevät nuoret eläkeläiset?
Harri Nykästä näyttää rikostoimittajana motivoineen enemmän herraviha kuin hylkiöiden halveksunta. Kaipa katutaso tuntui tutummalta, kun oma tausta on siitä suunnasta.
Nykänen kaatoi herroja, Matti Ahteesta lähtien, mutta eniten hänellä näyttää olleen vaikeuksia oman talon päätoimittajien kanssa. Tosin itse isoherra, Aatos Erkko, pelasti monta Nykäsen juttua.
Työstään Nykänen antaa eloisan kuvan, mutta juttujen hehku on jo himmenemässä rikoshistorioitsijoiden aineistoksi. Nykäsen suursaavutus on televisiosarjaksi noussut Raid, moraalinen roisto ja tappaja. Satuolento?
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
