Veikko Sonninen: Kylmän tilan poika. Fabella 2015.
Antti Heikkilä: Kapea polku. Rasalas 2016.
Laki oppivelvollisuudesta oli säädetty 1921, mutta yhteen vuoteen jäi Katri Roivaisen (s. 1912) kansakoulu. Kymmenvuotiaana hänen oli lähdettävä piikomaan. Kotona oli liikaa ruokittavia.
Vähän myöhemmin selvitteli Lapinlahden Pilkanjärven toisella rannalla Ilmari Sonninen (s. 1911) välejään isänsä kanssa. Isällä oli revolveri, pojalla puntari. Poika nappasi pyssyn, viskasi sen järveen ja päätteli, että häntä ei isosti kotokulmilla kaivattu. Kolmetoistavuotiaana hän lähti Suojärven suurille savotoille.
Kolmetoista oli myös Veikko Sonninen (s. 1949), kun hän aloitti itsenäisen elämän Lahdessa, vanhan puutalon ullakkohuoneessa. Veikko oli jo pari oppikouluvuotta asunut sukulaisten nurkissa. Nyt löytyi oma huone, joka sentään oli muuta kuin ne korsut, joissa isä oli savotoilla kuunnellut karhun tuhahtelua.
Lapinlahdella Sonniset ja Roivaiset olivat tyypillistä maalaisköyhälistöä. Tyypillisyydestä kirjakin kertoo: suurten ikäluokkien lahjakas lapsi nousee köyhyydestä herraksi. Luokkaretkeksi tällaista nykyisin kutsutaan.
Antti Heikkilä (s. 1946) muistaa Tauno Palon, perhetutun, lapsuudestaan. Palo jäi mieleen ensimmäisenä ihmisenä, joka suhtautui poikaan sellaisena kuin tämä oli. Palo oli läsnä. Hän tarttui molemmin käsin Antin käteen, ja kädet huokuivat lämpöä.
Muistikuva vihjaa, että lämmöstä oli puutetta. Heikkilä kasvoi Helsingissä ylemmän keskiluokan kylmässä perheessä, jossa vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita lapsistaan, paitsi näiden menestyksestä.
Lähipiirissä oli nimekkäitä ihmisiä Mika Waltarista Vuokko Nurmesniemeen. Lapsen silmin näissä ei ollut mitään erityistä. Hallitsevia hahmoja olivat lahjakas ja pelottava äiti sekä etäinen isä. Heikkilä olisi halunnut vaihtaa vanhempansa.
Antti Heikkilä on tunnettu selkälääkäri, ortopedi, ja nyt hän on kirjoittanut kirjan, joka osin on elämäkerta, osin julistaa. Kuva äidistä on hyytävä ja käsitys lääketeollisuudesta raadollinen.
Veikko Sonninen syntyi Lapinlahdella maalattiaisessa savusaunassa, ja jos saunassa syntyneistä olisi tilastoja, Sonninen latelisi kirjassaan nekin. Sillä tavoin hän kirjoittaa: hän asettaa oman elämänsä osaksi sukupolvensa ja koko Suomen sosiaalihistoriaa ja suhteuttaa asiat numeroilla. Saamme tietää, että tuona toukokuuna 1949 syntyi yli 9 000 muutakin lasta ja koko vuonna yli 100 000.
Sota oli läsnä, vaikka sitä itse ei muistanut: Sonnisenkin perheen elämän ratkaisi maanhankintalaki (1945), maanomistuksen suuri uusjako, joka synnytti satatuhatta pientilaa. Kirjan nimi viittaa tilaan, jonka pellot piti itse raivata.
”Nyt tuli pako Ekyptiin”, tokaisi Ilmari-isä, kun Sonniset vuonna 53 lähtivät Savon Lapinlahdelta Hämeen Koskelle siirtyäkseen omistavaan luokkaan. Perillä odotti pari hehtaaria raiskiota ja 30 neliön lautamökki. Puut oli kaadettu, kannot kiskottu juurineen. Siihen piti tehdä peltoa. Äiti-Katrilta pääsi itku.
“Tässä ei perkele itkut auta”, murahti Ilmari.
Sirkka Heikkilä oli kuvataiteilija, joka myöhemmin kouluttautui hammaslääkäriksi. Antti Heikkilän mukaan äiti oli voimakastahtoinen ja lahjakas ihminen, manipulaattori, jossa oli jotakin pelottavaa ja vaarallista. Lapsena äitiä oli parasta väistellä, jotta peto ei heräisi.
Täsmälleen samanlaisen naisen Heikkilä näki myöhemmin Ingmar Bergmanin elokuvassa Syyssonaatti (1978). Ingrid Bergman näytteli narsistista pianistitähteä, jolla oli jopa Nurmesniemen puku.
Bergmanin perhe-elämää kuvaavat filmit ovat julmia ja ahdistavia, ja niistä Heikkilä löysi oman lapsuutensa. Jotakin samaa hän löytää nykyajan kauniissa, menestyvissä ja kaiken hallitsevissa naisissa, ja juuri tällaisiin naisiin hän itse oli aikoinaan altis luomaan suhteita.
Äidin ystävät olivat rautarouvia, itsenäisiä ja luovia. Toisaalta he olivat kiinni vanhassa sikäli, että he tarvitsivat miehen ja perheen, kulissiksi. Heikkilän arvion mukaan juuri nämä naiset muuttivat Suomen harmauden värikylläiseksi. Marimekon liepeiltä noita naisia löytyi.
Antti Heikkilän äiti ei koskaan ottanut lapsia syliin. Sonnisilla sitä ei tehnyt isä. Heikkilän lapsuudessa perinteinen isän valta oli murenemassa, Veikko Sonnisen maailmassa se oli voimissaan. Perheiden ainoa ero ei ollut, että Heikkilät olivat varakkaita kaupunkilaisia, Sonniset köyhiä maalaisia.
Sonninen kuvaa perusteellisesti sitä miehistä työnteon maailmaa, jossa sukupolvien vallansiirtoa saatettiin ratkoa puntareilla. Hän itse muistaa olleensa isänsä kanssa vastakkain niin, että isällä oli vasara aseena, pojalla silitysrauta.
Kaipa sekin luontoa kasvatti. Kun Veikko valmistui merkonomiksi, isä-Ilmari totesi, että ikinä et tule henkees elättämmään.
Ehkä kyse oli käänteisestä kannustuksesta: isän arvio sai Veikon päättämään, että saat ukko vielä nähdä. Naapureille isä saattoi poikaansa kehaistakin. Naapureille isä olikin hauska seuramies. Kotona tätä puolta ei nähty.
Heikkilän isä oli etäinen, huumorintajuton eikä turhia puhunut. Poikaa isä kiehtoi, ja hän purki ongelmaa sedälleen Jaakko Heikkilälle. Setä totesi veljensä olevan mammanpoika ja siksi virkamies. Juuri setä, ison talon isäntä Kangasalalla, opetti Anttia työntekoon.
Veikko Sonnista ei ruumiillisesti kuritettu, mutta hän arvelee, että satunnainen selkäsauna olisi ollut parempi kuin isän henkinen alistaminen. Ruumista kuritettiin pientilalla toisin: Veikko sai parkkuuraudan käteensä kymmenvuotiaana. Henkinen alistaminen tarkoitti työsaavutusten väheksyntää.
Antti Heikkilä kertoo, että häntä on hakattu remmillä, harjanvarrella, koivuvitsoilla, avokämmenellä, jopa pikilangalla. Tämä kuului elämään, ja kaduilla kakarat rehentelivät sillä, kuka pahiten oli saanut selkäänsä.
Sukupolvien välinen fyysinen väkivalta ei Heikkilän maailmaan näytä kuuluneen. Nyrkkejä tarvittiin kadulla. Kirjassa on jopa valokuva Antti-pojasta sairaalassa katutappelun jäljiltä. Antin veljen otteet tappeluissa on kuvattu eloisasti.
Veikko Sonninen oppi nelivuotiaana lukemaan, ja sen tien päässä hän valmistui oikeustieteellisestä juristiksi. Kansakoulussa toinen luokka jäi tarpeettomana väliin, ja jatko oli tyypillinen. Opettaja puhui oppikouluun menosta äidille, äiti esitteli asian kotona, ja jostakin ne rahat kaivettiin. Koulu oli Lahdessa, jonne Sonnisen oli toisella kymmenellä muutettava.
Kuusikymmenluku oli alkanut, ja Sonninen kirjaa ajan henkeä yhtä tarkasti kuin kylmän tilan työtä ja elämää. Hyvä tapa muistella onkin vedota ikäpolven yhteiseen muistiin.
Vähän vanhempi Antti Heikkilä mainitsee Elvis Presleyn ja Helsingin elokuvat. Sonninen kirjaa koulukirjaston tarjonnan, joka näyttää olleen sama kuin kaikkialla, muistaa Tex Willerin ja Karl Mayn ja kertoo erään kohtauksen Kosken ainoasta baarista:
Sonninen oli soittanut kerrasta toiseen levyautomaatista Animals-yhtyeen laulun Inside looking out. Lopulta joku varttuneempi pilsnerin nauttija ilmoitti vetävänsä kuonoon, jos ei Eric Burdon vaikene.
Pieneen tapahtumaan kiteytyy suuri murros. Yllättävää on huomata, että vieläkin, 50 vuotta levytyksen jälkeen, laulun kestää kuunnella. Se löytyy Youtubesta.
Heikkilä ei koulutietään isosti muistele. Vanhempiensa iloksi hän sen verran pingotti, että pääsi eliittikouluun, Suomalaiseen yhteiskouluun. Sieltä tuli pian potkut, kun Heikkilä pieksi koulukiusaajan, jonka isä oli tärkeä henkilö.
Koulu vaihtui, ja sen jälkeen Heikkilä lähti lääketieteelliseen, vaikka ei siellä viihtynyt. Silti hän jäi, kun ei ollut kutsumusta muuallekaan.
Ei johdu vain kirjojen erilaisesta luonteesta, että Sonninen kuvaa koulujaan kymmenillä sivuilla, Heikkilä parilla. Sonnisen tarina on se, mitä me pidämme Suomen tarinana: nousukertomus köyhyydestä keskiluokkaan, hyvinvointivaltioon.
Heikkilän tarina on henkilökohtainen ja kertoo henkisestä ja ehkä hengellisestäkin etsinnästä. Sille etsinnälle Suomi tuntuu olleen pelkästään häiriöksi.
Antti Heikkilä kirjaa usein pikemminkin elämännäkemystään kuin elämäkertaansa. Kauniisti hän kirjoittaa fundamentalistisen, mustavalkoisen maailman vaaroista. Hän itse eli tärkeitä vuosia Urho Kekkosen Suomessa eikä äiti, ei koulu, ei edes lääketeollisuus herätä hänessä niin pyhää vihaa kuin Kekkonen. Jopa nykyinen Suomi on yhä Kekkosen jäljiltä lamaantunut, Heikkilä väittää. Ehkä hän siksi on eläkepäivikseen muuttanut Hampuriin.
Asenne on sodan perintöä. Niitä perintöjä elää Suomessa monta, ja ne ovat pysyvästi ristiriidassa keskenään. Antin isä Uuno Heikkilä, juristi ja virkamies, sai talvisodassa vapaudenristin miekkoineen, jatkosodasta toisen.
Sitten isä siirtyi vastavakoiluun. Hän oli valokuvaamassa Suomessa vierailleen Heinrich Himmlerin salkun sisältöä. Hän osallistui Stella Polaris -operaatioon, jolla tiedusteluosaston väkeä ja arkistoja siirrettiin Ruotsiin. Antin eno Jorma Närhinen oli mukana asekätkennässä. Heikkilälle molemmat miehet olivat sankareita. Kaikille varsinkaan asekätkijät eivät sitä ole olleet. Heitä tuomittiin oikeudessa. Kekkosella oli roolinsa maan suunnanmuutoksessa.
Kun Veikko Sonninen nyt katselee luokkakokouksen osallistujia, hän toteaa heidän olleen selviytyjiä. Hyvin on Antti Heikkiläkin selviytynyt, jos sitä mittana pidetään.
Selviytymistarinat tarvitsevat rinnalleen toisen tarinan: kummankaan miehen veli ei selviytynyt. Heikkilän veli oli eräänlainen sotainvalidi. Hänet oli lähetetty sotalapsena Ruotsiin, yhdellä niistä laivoista joilla isä oli järjestämässä juutalaisten pakoa maasta, ja veli sai vamman sielulleen.
Lahjakas teollinen muotoilija ryyppäsi lopulta oman äitinsä kanssa ja joi itsensä miesten asuntolaan ja hautaan. Se oli käänteinen luokkaretki, keskiluokasta pohjalle.
Viina kuului korostetusti koko märän sukupolven elämään. Veikko Sonninenkin kuvaa estoitta ryyppyreissujaan, mutta hänelle viina ei ollut kohtalokasta. Hänen veljelleen oli. Tämä päätyi viljelemään kotitilaa, erosi vaimosta, onnistui itsemurhayrityksessä vain sokeuttamaan itsensä ja kuoli vasta, kun keuhkosyöpä vei.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
