Pentti Sainio: Armeijan hukatut miljardit. Suomen sotajohdon salaisuudet. Into 2016.
Pentti Sainio ei kuulu nykyisiin minä-minä-toimittajiin, mutta sukuselvitys on silti paikallaan. Isoisä oli kenttätykistön sotilasmestari kolmessa sodassa, isä lähti vapaaehtoisena jatkosotaan, ja Sainio ehti itsekin olla lukukauden kadettikoulussa. Sitten toimittajan työt veivät.
Vaikea Sainiota siis on väittää pasifistisen perinteen edustajaksi, vaikka hänen näkemyksensä nykyarmeijasta on katkera. Keijo Korhosen suulla hän viittaa jopa maanpetokseen, kun Suomi teki Naton kanssa isäntämaasopimuksen. Kantava näkemys on, että Naton ei ole tarkoitus auttaa Suomea vaan Suomen Natoa.
Hyytävin on kuvaus Hornetien hankinnasta; sillä kaupalla autoimme Yhdysvaltojen ylihinnoiteltua aseteollisuutta 15 miljardilla dollarilla. Vastikkeeksi saimme komean peltikaton, kun muu talo mätänee. Kaupan epäilijöitäkin oli: Kalevi Lamminen (kok.) varoitteli, että Suomen mahdolliset sodat ratkaistaan tykistöllä, ei lentämällä.
Raadollisimmin Sainio kuvaa helikopterihankintoja, missä kaupoissa kukaan ei tuntunut tietävän, mitä oli tekemässä. Kopterit seisovat nyt Utissa, enimmiltään remontissa, mutta epäilemättä odottamassa Naton kutsua, mikä kaiketi oli kaupan syy.
Kiistat rahasta aselakien välillä ovat perinteisiä. Sotien välisenä aikana tykistön kehitys laiminlyötiin täysin, kenraali Vilho Nenosen ponnisteluista huolimatta. Panssarilaivat olivat tuolloin muodikkaita. Toinen laivoista upposi pian jatkosodan alettua.
Sainio näkee tilanteen nyt samanlaisena. Rahat menevät seksikkäille ilmavoimille, varuskuntia lakkautetaan, maavoimia on ajettu alas parikymmentä vuotta. Vanha aluepuolustuksen periaate on hylätty.
Ehkä kummallisin hanke ovat hävittäjiin hankitut rynnäkköaseet. Niiden kantomatka on 300 kilometriä. Mitä niillä tehdään? Isketään Pietariin tai Tukholmaan? Ohjukset eivät edes toimi suomalaisin voimin. Ne vaativat amerikkalaisten avun ja hyväksynnän. Sikäli ei Suomen armeija enää ole itsenäinen. Mihin sotaan se valmistautuu?
Sainion kunnianhimoinen tavoite on kuvata kaikki aseteknologiasta kansainväliseen politiikkaan, ja sen hän tekee viileästi, kuten pitääkin. Lukijan tehtäväksi jää kauhistua ihmisen lahjoista tappotöissä.
Muutos on ollut raju. Näihin asti Suomi ei ole tahtonut olla konfliktien osapuoli. Se onnistui, vaikka Neuvostoliiton naapuruus asetti rajansa. Nyt näyttää, että hävittäjähankinnat sitovat Suomen Yhdysvaltoihin. Hornetit vanhenevat, ja uusia koneita tarvitaan 2020-luvun alussa.
Selvyyden vuoksi: ei Sainio lentokoneita vastusta. Hän vastustaa sitä, että hankittiin kallein vaihtoehto, F-18, halvempi oli F-16. Hinta nousi kymmenkertaiseksi alkuperäisestä arviosta ja söi maavoimien rahat.
Sotilaspolitiikka on kauppapolitiikkaa, ja näyttää, että Suomi ja varsinkin sen kenraalit ovat puolensa valinneet. Sainion analyysille Venäjän sotatoimet Ukrainassa ja Itämeren kiristynyt tilanne antavat taustaa.
Kirja on täynnä hämmästyttäviä asioita, mutta eniten viatonta mieltä hämmästyttää liki täydellinen vaikeneminen kirjasta: metsään voi huutaa, mutta metsä ei vastaa. Sainio on haastatellut yli sataa ihmistä, joista monet halusivat puhua nimettöminä. Kukapa eversti uransa tahtoisi vaarantaa?
En ota tässä yhteydessä kantaa Sainion väitteisiin maavoimien tärkeydestä, en Natosta. Hyvin hän silti perustelee: USA koki nöyryyttävästi Afganistanissa, miten vähään lentoase pystyy.
Sen sijaan otan kantaa tyhjään helinään sananvapaudesta. Jos eläisimme järkevässä maailmassa, kirjaa kehuttaisiin ja haukuttaisiin. Nyt ei niinkään hämmästytä poliitikkojen tietämättömyys vaan sotilasjohdon kyvyttömyys ymmärtää toimialaansa. Ehkä heistä ei ole keskustelijoiksi.
Tähän nähden Jyrki Katainen tuntuu melkein reilulta: hän siirsi Hornetit Tampereelta Rissalaan, kotikuntaansa. Sieltä ne tosin eivät ehdi merialueiden valvontaan. Ehkä Jyrki on optimisti.
Taustaa vaikenemiselle antaa myös Risto Volanen, Matti Vanhasen valtiosihteeri, joka taannoin kyseli, muodostavatko Yle Ja Hesari turvallisuusriskin. Hän tarkoitti noiden laitosten sitoutumista yksisilmäiseen sotilaspolitiikkaan. Hiukan kärjistäen Volanen esittää, että Suomessa on tapahtunut sotilasvallankaappaus.
Järkeviä analyysejä Itämeren kiristyvästä tilanteesta on lehdistä turha etsiä. Media on valinnut puolensa, mediapopulismin. Tämä ei näytä vaivaavan juuri ketään, vaikka ikivanha totuus on, että demokratia perustuu dialogiin. Isis ei keskustele. Hesarilla menee nyt ilmeisen hyvin: mediapopulismi toimii. Ei lukijan tarvitse tietää, ketkä ovat osapuolia Lähi-idän sodassa.
Jotenkin omituisesti tämä tuo mieleen kulttuuriosaston rappion. Osasto keskittyy elämykselliseen nuorison ja lasten kulttuuriin. Ei niissä vikaa ole, mutta onhan vähän kummallista, jos nuorison kulttuuri nousee valtakulttuuriksi, ja älylliset harrastukset kuihtuvat.
Toisaalta: vilkaisu Ylen ohjelmiin todistaa, että maailma on lapsenmielisten. Ehkä niin on hyvä. Niin kauniisti Kristuskin kutsui lapsia tykönsä
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
