Miten parinsadan asukkaan kylässä syntyy kesäteatteri, jalkapallokerho, bingo ynnä paljon muuta? Muhola sen tietää.
“Ei niin paljon hyvvee paikkoja oo maailmass ku Muhola ja Kinnula!”
Näin todistaa murresananparrella Olavi Tuikkanen, yhden miehen vastaanottokomitea. Olavi on Muhola-seuran puheenjohtaja, joka tänään – kuten usein muulloinkin – löytyy kylän hermokeskuksesta, harmaansinertävästä hirsirakennuksesta.
“Kylätalo oli aikoinaan kylän ensimmäinen koulu, jonka vanhimmat seinähirret on kaadettu vuonna 1898. Itsekin olen täällä kouluni käynyt”, Olavi esittelee.
Nyt ollaan Kinnulan kunnassa, pohjoisessa Keski-Suomessa, puolentoistasataa kilometriä niin Jyväskylästä kuin Kokkolasta. Onpa Muholaa jälkimmäisen mukaan aikoinaan sanottu myös Pikkukokkolaksi.
“Lempinimi juontaa menneisyyteen, vanhaan viinakorttiaikaan. Lähin Alko oli Kokkolassa saakka, joten kylässä aika moni keitti pontikkaa. Siitä syntyi seudulla sanonta, että haetaanpa juomat Pikkukokkolasta”, kyläpäällikkö tarinoi. “Oli siinä keittäjillä ehkä kyse toimeentulostakin. Ei se niin hääviä syrjäseudulla ollut.”
Löytyy lempinimelle myös täysraitis selitys: parhaina aikoina Muholassa oli peräti kolme kauppaa, melkein kuin isolla kirkolla.
“Kun viimeinen kauppa 2000-luvun alussa lopetti, rakennettiin talkoilla uusi kaupparakennus ja pari vuotta pyöritettiin myymälää.”
Nyt kauppa on vaihtunut kyläkioskiksi ja -kirpputoriksi. Nimikyltissä lukee – tietysti – Pikkukokkola.
Kyläkioski Pikkukokkola tehtiin, kun viimeinenkin kauppa lähti.
Veri vetää takaisin
Yhden kerran Olavi on harkinnut muuttavansa Muholasta pois. Ei kylläkään Kokkolaan vaan Helsinkiin. Hänelle ja Marjatta-vaimolle olisi 1980-luvulla järjestynyt sieltä työpaikat.
“Päätettiin kuitenkin jäädä tänne äitiä ja kotitilaa hoitamaan. Luonnonläheisyyskin ehkä pitää meitä Muholassa. Täällä on myös semmoinen kyläyhteisö, jossa apua saa varmasti, jos sitä pyytää.”
“Hyvässä ja pahassa tiedetään toistemme kuulumiset”, vahvistaa kyläseuran sihteeri Jaana Niemonen. Hän on uudisasukas, pääkaupunkiseudulta maatilan emännäksi Muholaan muuttanut.
“Ehkä täällä ollaan vähän omaperäisiä”, Olavi tunnustaa. “Riidelläänkin. Ei siinä silti sentään mies- tai naistappoja tule.”
Ei parane tullakaan, kun asukkaita on vain parisensataa.
“Muutama vuosi sitten laskettiin tie tieltä ja talo talolta kylän tarkka pääluku. Saatiin lukemaksi 213.”
Entäs kun kesäasukkaat saapuvat?
“Silloin väkiluku kolminkertaistuu”, Olavi naurahtaa ja melkein samassa kylätalon ovi käy. Yksi kesäasukashan se siellä. Tai melkein alkuasukas.
“Joka kesä veri vetää Tampereelta tänne; mäkitupalaismökkiin, jossa olen syntynyt”, Oiva Kotilainen kertoo. “Marjastelen ja rankasavotassa polttopuita keräilen.”
Roope ja Jarkko Rekonen, isä ja poika elämässä ja teatterissa.
Kenttä syntyy talkoilla
Ollaan muholalaisia – ja ylpeitä siitä! päättyy tervetulotoivotus kylän kesäteatterin käsiohjelmassa. Mistä muholalainen silloin oikeastaan on ylpeä?
“Tämä on mahtavan kaunis paikka. Parasta Muholassa on kuitenkin yhteisöllisyys”, Olavi ja Jaana linjaavat. Se tarkoittaa käytännössä esimerkiksi, että joku aina katsoo vanhemman väen perään ja kyselee vointia. Vaikka rimpauttaa puhelimella tai poikkeaa pihassa.
“Jos taas jollain on ongelma, se koitetaan porukassa ratkaista.”
TUIJA MANNERI, teksti
TOPI PAKARINEN, kuvat
Lue koko juttu painetusta syyskuun 2016 Kodin Pellervosta. Tilaajana löydät sen myös e-arkistosta osoitteessa www.pellervo-e-lehdet.fi. Saatavilla myös lehtipisteistä.
