Sata vuotta sitten tuberkuloosiin kuoli Suomessa yksi ihminen tunnissa. Sittemmin joulumerkkikodit turvasivat tuhansien vastasyntyneiden elämän.
Tampereen joulumerkkikodin lääkäri Esteri Virkkunen tuli kotiin tarkastuskäynnille.
Keuhkotauti oli 1900-luvun alussa yleisimpiä pienten lasten ja nuorten kuolinsyitä. Valkoiseksi rutoksi kutsutun taudin leviämistä yritettiin hillitä valistuksen ja eristyksen avulla. Sylkykieltokin annettiin: julisteissa kehotettiin sylkemään lattian sijasta erillisiin astioihin ja -pulloihin.
”Pisaratartuntana leviävä tappava tauti myös leimasi kantajansa. Lääkärit kehottivat karttelemaan keuhkotautisia, ja monet sairastuneista menettivät työpaikkansa”, tietokirjailija Katariina Vuori kertoo.
Parantavaa hoitoa ei ollut. Tubia häpeiltiin ja salailtiin, koska sitä pidettiin köyhien sairautena. Ajateltiin, että se leviää huonossa hygieniassa ja ahtaissa oloissa.
Pari vuotta sitten Vuori hoksasi netissä keskustelupalstan, jossa nainen etsi kohtalotovereitaan, syntymän jälkeen joulumerkkikotiin eristettyjä. Etsintäkuulutusta lukiessaan Vuori muisti ison kivirakennuksen, jonka ohi hän lapsena Oulussa pyöräili koulupäivän jälkeen. Sitä kutsuttiin joulumerkkikodiksi. ”En tiennyt mitä se tarkoitti, mutta kuvittelin, että talossa asui itkeviä orpolapsia.”
Vuosina 1936–1973 joulumerkkikoteihin eristettiin yli 5 000 vauvaa, jotta he eivät saisi tuberkuloositartuntaa. Oulussa, Kuopiossa, Tampereella ja Pälkäneellä olevia koteja tuettiin myymällä joulumerkkejä.
Vuori alkoi kerätä tietoa ja haastatteli asianosaisia. Syntyi kirja joulumerkkikotien arjesta ja eristykseen joutuneiden lasten myöhemmistä elämänvaiheista.
ULLA SAIKKONEN, teksti
TIINA TIILIKAISEN KOTIALBUMIT sekä FILHA ry.
Lue noormarkkulaisen Reino Isokallion ja tamperelaisen Tiina Tiillikan tarinat painetusta joulukuun 2016 Kodin Pellervosta. Tilaajana löydät jutun myös e-arkistosta osoitteessa www.pellervo-e-lehdet.fi.
