Urheiluseura IceHearts tekee ennaltaehkäisevää nuorisotyötä suurella sydämellä. Peli ei ole niin tärkeää kuin turvallisen aikuisen läsnäolo.
Kun Ville Turkka pelasi nuorena poikana jääkiekkoa, hänen joukkueellaan oli sääntö: jos unohtaa kypäränsä pelipäivänä kotiin, ei saa pelata.
”Kerran minä sitten satuin unohtamaan kypäräni. Valmentaja piti minulle viiden minuutin motkotuksen. Sen jälkeen hän lainasi kypärän eräältä toiselta pelaajalta ja antoi sen minulle. Tämä kypäränsä luovuttanut kaveri ei saanut peliaikaa, mutta minä sain, koska olin joukkueen paras pelaaja”, Ville Turkka muistelee.
Tapauksesta jäi karvas maku suuhun. Kun Ville ja hänen isänsä Ilkka Turkka aloittivat vuonna 1996 jääkiekkojoukkue IceHeartsin valmentamisen, he päättivät, ettei heidän joukkueessaan toimita ikinä tuolla tavoin.
”Sääntöjä noudatetaan, ja jos ne eivät toimi, niitä muutetaan. Mutta ei niitä muuteta yhtäkkiä vain valmentajan päähänpiston tai henkilökohtaisen kunnianhimon perusteella.”
Luontevaa yhdessäoloa
IceHearts on ainutlaatuinen idea suomalaisessa nuorisourheilussa. Siinä ei mennä huippu- eikä edes kilpaurheilun tavoitteet edellä, vaikka seura osallistuu sarjapeleihin jääkiekossa, jalkapallossa ja salibandyssä.
”Kyse on lapsesta, kasvatuksesta, välittämisestä. Tärkeintä on, että lapsen lähellä on aina joku turvallinen aikuinen. Urheilu on meille lähinnä keino tai työväline, joka tarjoaa luontevaa yhdessäoloa, ja jonka kautta opitaan sosiaalisia taitoja. Kaikki lapset ovat yhtä arvokkaita”, Ville Turkka sanoo.
1990-luvun alkupuolella Turkka työskenteli sosiaalikasvattajana Vantaalla ja huomasi, miten yhteiskunta alkoi rakoilla. Ammattilaisten mukaan ongelmat näkyivät jo päiväkotilapsissa käytös- ja tunne-elämän häiriöinä. Yhtä selvää syytä ei ollut, mutta riskit olivat suurempia työttömien, maahanmuuttajien ja yksinhuoltajien perheissä.
”Vähävaraisuus oli yksi iso yhteinen nimittäjä. Kun aikuisilla on huolia, ne heijastuvat lapseen tavalla tai toisella. Pahimmillaan ne ruokkivat syrjäytymiskierrettä, jonka oikaiseminen voi olla työlästä.”
IceHearts polkaistiin pystyyn Vantaan esikoululaisista. Opettajat tekivät listan lapsista, joiden äiteihin Turkka otti yhteyttä. Kaikki halukkaat pääsivät mukaan, ja toiminta oli alusta lähtien maksutonta. Avukseen Ville Turkka sai pappina toimineen isänsä Ilkan, jolla oli kokemusta jääkiekon juniorivalmennuksesta.
”Hommaa vedettiin vuosikausia omalla vapaa-ajalla. Rahaa ja varusteita raavittiin avustuksina, keräiltiin kirpputoreilta. Luistimet kiersivät isoimmilta pienimmille sitä mukaa, kun lapset kasvoivat.”
Tytötkin mukaan
Nykyisin IceHearts on 10 kaupungissa toimiva organisaatio, jolla on 48 päätoimista työntekijää ja 29 joukkuetta. Ensimmäiset tyttöjoukkueetkin ovat aloittaneet. Rahaa toiminnan pyörittämiseen tulee yksityisiltä sponsoreilta, kunnilta ja EU-hankeavustuksista. Ville Turkan mukaan kyse on yhä kustannustehokkaasta sosiaalityöstä.
”Vaikka lait ovat samat, kunnissa on erilaiset käytännöt. Useimmiten ongelmat kyllä tunnistetaan, mutta niitä ei osata hoitaa. Suomessa on noin 50 000 syrjäytymisriskin alla elävää lasta, joiden hyvä elämänpolku IceHeartsin varhaisen puuttumisen mallilla maksaisi vuodessa 120 miljoonaa euroa. Se kattaisi noin 2 000 joukkuetta. Kun kuntien yhteenlasketut sosiaalimenot ovat 8 miljardia, voi päätellä, että se kannattaisi.”
Ville Turkka toimii nykyisin IceHeartsin asiantuntijana. Hänen mukaansa seuran ytimessä ovat kasvattajat, jotka sitoutuvat olemaan perheiden tukena ja ohjaamaan lapsia 12 vuoden ajan, tarhasta aikuisuuden kynnykselle. Harrastetoiminnan lisäksi he ovat lasten mukana kouluavustajina ja iltapäiväkerhoissa.
”Eikä vaikutus jää vain lapsiin. Kerran eräs äiti itki liikutuksesta viisi minuuttia, sillä hänelle oli vastattu puhelimeen, kun hänellä oli paha mieli.”
Pois hämärästä
Ville Turkan mukaan 101 kaveria on tähän mennessä kulkenut IceHearts-polun eskari-iästä aikuiseksi. 22-vuotias Otto Alho on sikäli poikkeus, että hän tuli Miika Niemelän vetämään joukkueeseen 14-vuotiaana.
”Minulle ehdotettiin IceHeartsia koulussa. Olin vähän hukassa, oppi ei maistunut ja vietin aikaani melko hämärässä kaveripiirissä. Elämä olisi voinut lähteä väärään suuntaan, mutta IceHeartsissa taottiin järkeä päähän. Huomasin, että minusta välitettiin oikeasti.”
Nyt hän opiskelee parturi-kampaajaksi ja elämä on muutenkin mallillaan. IceHearts-kavereiden kanssa vietetään yhä vapaa-aikaa yhdessä ja käydään kerran viikossa pelailemassa höntsäkiekkoa.
”Minulla oli hiukan aikaisempaa kiekkotaustaa, kun liityin IceHeartseihin. Mutta minulla ei ollut NHL-haaveita, joten rauhallisempi treeni- ja ottelutahti sopi oikein mukavasti.”
Matala Kynnys
Maaseudulla joukkuelajien harrastaminen kariutuu usein siihen, ettei porukkaa ole tarpeeksi. Kaupungeissa tarjontaa löytyy, mutta korkeat kausimaksut karsivat ainakin vähävaraisimpia. Myöskään tavoitteellinen kilpaurheilu ei välttämättä kiinnosta jokaista.
”Koululiikunnan ja kilpailullisen junioriurheilun väliin jää kuilu. Kaikki tuntuvat olevan huolissaan siitä, että lapset liikkuvat liian vähän, mutta juuri kukaan ei tee mitään konkreettista sen eteen”, pesäpalloseura Joensuun Mailan urheilutoimenjohtaja Petri Pennanen sanoo.
Hänen aloitteestaan Joensuun seudulle ryhdyttiin kokoamaan urheiluseurojen verkostoa, joka tarjoaisi eri-ikäisille lapsille ohjattuja treenejä maksutta kerran viikossa. Nyt Pennasen johtamassa Matala Kynnys ry:ssä toimii 14–20 seuraa, joiden lajikirjo ulottuu golfista ja squashista ampumahiihtoon.
”Vuonna 2016 yhteensä yli 700 lasta osallistui toimintaan. Matalalle Kynnykselle on ilman muuta paikkansa. Eikä tämä olekaan mikään projekti, vaan sen on tarkoitus jäädä pysyväksi käytännöksi”, Petri Pennanen vakuuttaa.
JARMO PASANEN, teksti
