Vanhaan hirsikehikkoon tehtiin luonnollinen talo lapsiperheelle.
Mäntyiset klapit napsahtelevat takassa. Varpu Widgren, 10, istuu tuvan nojatuolissa lukien Harry Potteria. Kaikkiaan hän on lukenut niitä jo kuusi, mutta tämä keskeneräinen Harry Potter ja kuoleman varjelukset tuntuu parhaalta. Molli-kissa oikoo jäseniään tuvan sivustavedettävässä.
Tuvan takassa palaa tuli vähintään joka toinen päivä. Sen ääressä Loviisalla ja Elinalla on kahdenkeskinen hetki.
Talvipäivä on hiljalleen hämärtymässä ja ikkunoista avautuu avara ja kiireetön maalaismaisema. Vanhemmat Elina ja Mika Widgren ovat lopettaneet työpäivänsä vähän aikaisemmin. Kaikki ovat nyt kotona. Klaus, 6, ja Oiva, 4, pelaavat keittiön pöydän ääressä shakkia. Leo, 8, tarkkailee taustalla.
”Tämä oli ihan helppo peli oppia. Luin ensin säännöt ja opetin ne Klausille ja hän opetti ne Oivalle”, Leo kertoo.
”Siitä päivästä lähtien, kun me tämä peli opittiin, ollaan pelattu joka päivä”, Oiva huomauttaa.
Yksivuotias Loviisa kuljeskelee ympäriinsä. Välillä Varpu yrittää palmikoida hänen hiuksiaan. Varpu odottaa kovasti, että Loviisan hiukset kasvaisivat letiksi asti.
Widgrenit ovat asuneet Seinäjoen Kitinojalla, Santerinvainiolla, kaksi ja puoli vuotta. Heidän kotinsa on 1850-luvulla rakennettu pohjalaistalo, jonka hirsikehikko siirrettiin Kitinojan Perinnekylään Närpiöstä. Perinnekylässä on kaikkiaan kaksitoista tonttia ja ne muodostavat uutta perinteistä ryhmäkylää, jollaisia alueella oli ennen isojakoa. Rakennustapaohjeet ovat tarkat.
”Uudenkin saa rakentaa, mutta materiaalin pitää olla käsin veistettyä hirttä”, Mika sanoo.
Numeroidut hirret
Varpu pitää lukemisesta. Hän aikoo isonakin asua vanhassa talossa.
Yhteisten ystävien kautta tutustuneiden Elinan ja Mikan ensimmäinen koti oli Turussa. Mikan rakennusinsinööriopintojen vuoksi muutettiin Seinäjoelle ja aika pian rakennettiin omakotitalo. Koko ajan kuitenkin haikailtiin vanhaa taloa, sillä pariskuntaa yhdisti kiinnostus perinnerakentamiseen ja vanhoihin rakennuksiin.
”Vanhassa talossa viehättää sen tunnelma, selkeys ja tilavuus. Mittasuhteet ovat kohdallaan. Kauttaaltaan puurakenteisessa talossa on terveellistä asua ja materiaalit kestävät kulutusta. Näin asuessaan jättää myös pienemmän hiilijalan jäljen”, Elina perustelee.
Aluksi pariskunta etsi paikalleen kunnostettavaa taloa, mutta sellaisia ei ollut juuri myynnissä.
”Myös hirsitalon ydin voi olla mädäntynyt, jos katon ja seinien kunnostuksessa on käytetty vääränlaisia materiaaleja”, Mika toteaa.
Kun Widgrenit kuulivat naapuriltaan perinnekylästä, he kiinnostuivat asiasta heti ja varasivat tontin. Sen jälkeen alettiin metsästää purkukuntoista kehikkoa. Sen perässä ajeltiin autolla ympäri Etelä-Pohjanmaata. Lopulta netin kautta löytyi mieleinen, sopivan kokoinen ja pohjaratkaisultaan hyvä.
Hirret tulivat trukkilavojen päällä tontille hyvin numeroituina. Elinalla ja Mikalla oli talosta myös tarkka pohjapiirustus ja valokuvat. Mika kokosi kehikon itse. Avuksi saatiin tekijämies, jolla oli koneet ja laitteet.
”Pystytys kesti neljä viikkoa. Kurkihirren nostoon tarvittiin nosturi. Jouduimme vaihtamaan uusia hirsiä vain noin 15 metriä.”
”Meillä on nyt talo, jota saa koko ajan työstää eteenpäin. Tuskin tämä tulee koskaan valmiiksi”, Elina hymyilee.
Lue koko juttu painetusta joulukuun 2017 Kodin Pellervosta. Koko lehti on saatavilla tilaajille myös e-arkistossa www.pellervo-e-lehdet.fi.
