Tuula Vitikaiselle oma puutarha on kauneuden tyyssija, josta on ammennettu voimaa elämän mustimmilla hetkillä.
Pionien kukinta on suurta juhlaa.
Vaaleanharmaan puutalon takapihalla luonto ja rakennettu puutarha yhdistyvät. Pihaan rajoittuvan metsän suojissa viihtyvät niin kasvit kuin niiden hoitajakin.
”Kun astun puutarhaan, aika alkaa kulua huomaamatta. Vaikka pidän myös sisustamisesta, kesät vietän ulkona ja kodinhoito tahtoo jää vähälle”, Tuula Vitikainen tunnustaa.
Peremmälle kutsuu viitta, jonka mukaan vieras löytää tien kasvihuoneelle, vihannesmaalle, patiolle tai paviljonkiin. Paikat löytyisivät helposti muutenkin, mutta viitta korostaa pihan jakoa huoneiksi.
Tuulan oma lempipaikka on talon kylkeen rakennettu puuterassi, josta näkee kerralla koko tantereen.
“Vähän villiähän täällä on, mutta liian suitusta tyylistä en tykkääkään. Pidän kauniista esineistä, elämän kolhutkin saavat näkyä. Pionit ovat lempikasvejani, joiden kukintaa on aina yhtä jännittävä odottaa.”
Metsän reunassa
Metsään rajautuvalla omakotitontilla on kokoa noin 1 200 neliömetriä. Se sijaitsee mantereen parhaalla hedelmäpuiden viljelyalueella IB-vyöhykkeellä.
Tuulan pihallakin kasvaa kaksi satoisaa omenapuuta. Kun hän muutti Lohjan Maksjoelle avomiehensä Heikki Siitosen kanssa 14 vuotta sitten, piha oli melkein tyhjä. Kolme omenapuuta, muutama koristepensas ja marjapensaita oli, mutta kukkaset tulivat vasta Tuulan mukana.
Hämmästyttävän paljon on saatu aikaan, varsinkin kun ottaa huomioon, Tuula on ollut sairaseläkkeellä viisi vuotta. Pihaa on rakennettu pikkuhiljaa jaksamisen mukaan ja kukkaronnyörit tiukalla.
”Kun joku kehuu puutarhaamme, hämmennyn, sillä kokonaisuus kaipaisi minusta paljon selkeyttämistä. Kivoja yksityiskohtia olen omastakin mielestäni onnistunut tänne tekemään, mutta paljon työtä on vielä edessä.”
Puuhistaan hän on kymmenen vuotta kirjoittanut blogiinsa, jossa hän jakaa pihaideoitaan: pienellä budjetilla, mutta suurella rakkaudella tehdyllä puutarhalla on monta kiinnostunutta seuraajaa.
”Kyllä omakotipuutarhassa riittää tekemistä ihan koko ajan, vaikkei nipottaisikaan. Välillä tuntuu, että rivitalossakin olisi huomattavasti helpompaa asua. Toisaalta pieni parvekekin voi olla rehevä ja hoitajalleen iso ilonlähde.”
Kesäpotut sangosta
Kierrätys on tärkeä osa lohjalaispuutarhaa. Kirpputoreilta on tullut hankittua pikkurahalla aarteita. Vanha puutavara ja ruosteiset esineet ovat saaneet pihanhoitajan käsissä uuden elämän.
Heinäkuussa pihalla kukkivat parhaimmillaan valkoiset, vaaleanpunaiset ja tummanpunaiset pionit. Sateisena kesänä kukintaa sai tosissaan odottaa.
Kukat ovat Tuulalle tärkeitä, sillä ne tuovat puutarhaan seurattavaa. Vaaleanpunaiset unikot leviävät. Laukkojen kukkapallot valmistautuvat siementämään ympäristöönsä. Liljojen nuput avautuvat loppukesällä.
Keskustan perennapenkkiin ryhtiä tuovat vehreät pallotuijat. Niiden kavereina kukkivat lupiinit.
”Jotkin kasvit valitsevat itse paikkansa, ja annan niiden olla, kunhan ne eivät karkaa ympäristöön. Ruusuja tänne pitäisi saada kyllä lisää.”
Hyötytarhassa kasvavat tomaatit, paprikat, kurkut, sipulit ja kurpitsat. Perunat versovat sangoissa ja saaveissa, eikä niistä satoa kesäpottuja enempää odotetakaan.
Lehtikaali, mangoldi, viinisuolaheinä ja silopersilja sorastaan rehottavat puolivarjoisassa puutarhassa – kiitos runsaiden sateiden. Pikkuinen kasvitarha on keskeinen osa puutarhaa.
”Kun teen ruokaa, haluan sen olevan kauniisti esille laitettu. Yrtit ja värikkäät kasvikset ilahduttavat silmää ja lisäävät ruokahalua. Kattaus ja kauniit astiat ovat tärkeitä.”
Parasta lääkettä
Mangoldi kasvaa rehevästi.
Hyötytarhan laidalla kasvihuoneessa versoo kymmenvuotias viiniköynnös ’Summer Sweet’. Rypälesatoa on tulossa, vaikka raakileet ovat vielä pieniä.
Ensimmäisen kasvihuoneensa Tuula hankki reilut kymmenen vuotta sitten. Nyt on jo toinenkin kasvihuone talon seinustalla. Kasvihuoneet eivät ole vain satoa varten, vaan hän sisustaa ne sesongin mukaan kukilla, koristeilla ja kynttilöillä.
Puutarhalla on Tuulalle syvempikin ulottuvuus. Keväällä, kymmenen vuotta sitten, perheessä tapahtui jotain, joka jäljet tuntuvat yhtä.
”Vanhempi poikani kuoli liikenneonnettomuudessa vain 19-vuotiaana. Siitä saakka elämä on jakaantunut aikaan ennen ja jälkeen onnettomuuden.”
Pojan kuoleman jälkeen äidistä tuntui, ettei hän enää jaksa hoitaa pihamaataan. Oli tärkeämpää tekemistä, nuorempikin poika kaipasi huolenpitoa. Pienin askelin puutarhasta tuli lopulta kuitenkin voimanlähde.
”Aluksi iloa tuotti se, että olin saanut jotain aikaan. Kun tuskalta on kärki taittunut, osaan jo iloita ja nauttia elämästä eri tavalla kuin aiemmin. Vaikka sitä on vaikea uskoa, puutarhan hoitaminen on parasta lääkettä lähes kaikkeen.”
