Aarni Virtanen: Veikko Vennamo. Mies ja hänen puolueensa. Art House 2018.
Satu Hassi: Mannerheim-solki ja punalippu. Siltala 2018.
Vauhdikkaasti alkoi Veikko Vennamon (1913–1997) poliitikon ura sata vuotta sitten. Nelivuotiaana hän livahti työväen mielenosoitukseen ja huusi: Alas polvalit! Vanhana miehenä hän kertoi, että seuraava muistikuva on äidiltä saatu selkäsauna ja arveli oman poliittisen uransa olleen jo tuosta lähtien ristiriitainen.
Aarni Virtasen kirja ei paljon Vennamon lapsuutta selvittele: kyseessä tosiaan on miehen ja puolueen elämäkerta. Kouluajoilta on yksi välähdys. Johannes Virolainen kävi samaan aikaan Viipurin suomalaista lyseota ja on muistellut, miten maaherran talon luona odotti ajuri, jonka kyytiin nousi pienikokoinen, laiha ja kalpea poika. Vennamon koti oli Lahdenpohjassa, Laatokalla, ja lyseovuosinaan hän asui maaherra Arvo Mannerin luona. Koulumatkaa oli kilometri.
Varakkaan herrasperheen ainoana poikana Vennamo ei ollut tottunut antamaan periksi, tulkitsi Virolainen. Vuosikymmeniä myöhemmin, elokuussa 1996, poliittiset viholliset tapasivat sovintolounaalla hotelli Tornin kabinetissa, Helsingissä. Kumpikin oli yli 80-vuotias. Isäntänä toimi Esko Aho. Vironperällekin Vennamo sai kutsun, mutta aika loppui kesken.
Vennamon kolme ensimmäistä vuosikymmentä Virtanen kuittaa parillakymmenellä sivulla. Vennamo ei liittynyt Akateemiseen Karjala-Seuraan (AKS) eikä vapaamuurareihin. Kommunismia hän vastusti mutta kiinnostui Leninin ajatuksista. Viipurin ylioppilaiden osakunnasta hänet erotettiin. Vennamon ajattelu ei sopinut 30-luvun jakolinjoihin, Virtanen arvelee.
Eivät Vennamolle oikein sopineet myöhempienkään aikojen länget. Puoluejohtajana hän ensimmäisenä sekoitti jakoa oikeistoon ja vasemmistoon. Seuraavan kerran sitä tekivät vihreät. 80-luvulla nämä puolueet poikkesivat tyylillään sekä valtavirrasta että toisistaan.
Vennamo tosin tarttui varhain luonnonsuojeluun. Hän puolusti Koijärveä ja vastusti ydinvoimaa. Tapana on sanoa, että SMP oli arvomaailmaltaan oikealla, talouspolitiikassa vasemmalla. Ennen kaikkea Vennamo mullisti politiikan puhetavan: kyllä kansa tietää, rötösherrat kuriin, seteliselkärankaiset. Käytöskin oli mullistavaa. Vihreiden Ville Komsin villapaitaa eduskunnassa paheksuttiin, mutta ei sitä väkisin riisuttu. Vennamo kannettiin miesvoimin talosta, kun hän ei muuten lähtenyt.
Virtanen nostaa ristiriitaiset tulkinnat tapahtumista ja henkilöstä esiin ja jättää johtopäätökset lukijalle. Sodan jälkeinen politiikka tulee tarkoin kerratuksi yhden toimijan näkökulmasta. Vennamon päävihollinen oli Urho Kekkonen, jonka vaalikampanjassa hän vielä 1956 oli mukana. Kun Kekkosen ajan uudelleenarviointi alkoi, alkoi Vennamonkin status nousta. Tällaisia ovat poliittiset suhdanteet.
Pari kertaa Virtasen tarkkuus herpaantuu. Aarno Loka Laitinen ei ollut Ilta-Sanomissa vaan Hesarin poliittinen toimittaja. Erkki Pystynen oli kunnallispolitiikan professori. Yhteiskuntatieteiden professori on vähän outo ilmaisu.
Kun 60-luku oli päättymässä, oli Satu Hassi (s. 1951) Teiniliiton hallituksessa ja reissasi pitkin maata junilla ja liftillä. Hassin mukaan melkein kaikki liiton seminaarit pidettiin käytöstä poistetuilla kansakouluilla. Havaintoon kiteytyy paljon. Teinikunnissa kasvoi nuorten radikalismi, hylättyjen kyläkoulujen vaiheilla Vennamon radikalismi. Hassi liftasi, Eino Poutiainen kiersi maata mopolla. Totisesti on politiikassa kyse myös tyylistä.
Hassin kirjasta puolet kuluu kahteen ensimmäiseen vuosikymmeneen. Tamperelais-jämsäläinen lapsuus tulee kuvatuksi tarkoin. Se vaikuttaa turvalliselta, suojatultakin. Siirtymä seurakuntanuorista Teiniliittoon sekä liiton toiminta on silkkaa poliittista historiaa. Kaipa jokainen sukupolvi pitää herkkiä vuosiaan ainutlaatuisina, mutta 60-luvun lopussa todella taisi olla erityistä. Parhaiten sen ymmärtää 30-luvun lopun erityisyyttä vasten.
Kun Teinilehti levitti vapauden sanomaa, eteni SMP vuosien 68 ja 70 vaaleissa. Ajan henki tiivistyi kahdessa, ristiriitaisessa virtauksessa. Harva heti myöhemminkään pani merkille, että alkamassa oli kokoomuksen nousu suurten joukkoon. Kommunistit olivat jo matkalla pieneksi. Osa nuorisoa nousi uppoavaan laivaan.
Hassi kirjoittaa hetkin liki lakonisesti ja juuri siksi saa varhaisvuotensa eloisiksi. Isot ja pienet asiat asettuvat samaan kokoon kuten ne lapsen maailmassa tapaavat asettua. Iän myötä kirja huokuu sekä pelottomuutta että yllättävää rajautumista omiin piireihin.
Lopussa on 80-luvun alku. Hassi irtaantuu kommunisteista. Itseironia on lempeää, selittelemätöntä. Ilman loppuluvun selittelyä kirja olisi parempi. Hassi selvästi on elämänsä kanssa sovussa eli välttää sekä tapahtumien mitätöinnin että julkisuuden kaipaamat katumusharjoitukset. Silti politiikan alibit ovat vähän löysiä. Työsuojelua ja muita hyviä asioita saattoi jo tuolloin hyvinkin kannattaa Neuvostoliittoa ylistämättä.
