Kaksi pikkukoiraa testasi koirauimahallin altaan. Varmuuden vuoksi varattiin myös opettaja. Tuliko uimamaistereita?
Nyt jännittää! Ja vähän kaduttaakin. Juttelen puhelimessa Annika Himasen kanssa. Hän uittaa koiria työkseen Turun koirauimahallissa. Jos koirauimaopettajan ammatti olisi olemassa, Annika olisi sellainen. Hänen ammattitutkintonsa on kuitenkin eläinkouluttaja ja koirahieroja.
Annika on totta tosiaan koirien puolella, eikä häntä voi syyttää lipevästä markkinoinnista. Uimahalli on koiralle pelottava paikka. Se ei muistuta mitenkään meren tai järven rantaa, eikä siinä ole koiralle mitään luonnollista, saan kuulla.
”Halli kaikuu, on paljon vieraita hajuja, koiria ja ihmisiä. On epätodennäköistä, että ensimmäisellä uintikerralla löydetään suuri uimisen riemu.”
Annika Himanen kannustaa Helmiä, joka ui ensimmäistä kertaa elämässään.
Arkakin voi innostua
Kun melkein naapuriin ilmestyi koirauimahalli, se kuulosti ensi ihan hullulta. Sitten uteliaisuus heräsi. Pitäähän se testata. Nyt vuoro on vihdoin varattu ja testiryhmä valmis koitokseen:
Helmi on kolmevuotias coton de tulear. Luonteeltaan se on leikkisä, itsepäinen ja todella arka. Epäilyttää, onko uimahalli sille liian iso stressi. Onneksi mukana on isäntä Jarmo Rintala.
Seuraksi ja tueksi houkuteltiin samanikäinen italianvinttikoira-perhoskoira Lulu. Se on emäntänsä Ella Faltersackin mukaan herkkä, mutta myös vilkas, sosiaalinen ja iloinen.
Kumpikaan kaveruksista ei ole ennen uinut. Helmille vesi on tuttu elementti, koska valkoista turkkia on pestävä usein. Lulu saunoo, sillä se rakastaa lämpöä. Kylvyssä se käy harvoin. Rannalla se on hiukan kahlannut lämpimässä vedessä.
Voisiko uinnista tulla kaverusten lempiharrastus? Annika Himasen mukaan rodun tai luonteen perusteella ei voi arvata, kenestä kuoriutuu himouimari. Siksi kannattaa aina kokeilla.
”Rohkeus toki auttaa. Rohkea koira lähtee helposti omatoimisesti uimaan. Rohkeus ei silti aina riitä. Vain noin puolet koirista osaa luonnostaan uida.”
Turkki föönataan kuivaksi, ettei ulkona tule kylmä.
Yksityisaltaaseen
Turun koirauimala löytyy teollisuushallista päättyvän kadun päästä. Helmi ja Lulu nuuskivat herkeämättä vieraita nurkkia. Tässä on jokin juoni, taitavat epäillä. Tarpeet tehtiin onneksi kotikulmille, sillä jännittyneenä homma ei hoidu.
Ovella tulvii vastaan lämmintä, kosteaa ilmaa, jossa on aavistus kloorin tuoksua. Koko hallin näkee yhdellä silmäyksellä. Korkealaitaisia uima-altaita on kolme. Jokainen asiakas vuokraa oman allasvuoron, joten koiran ei tarvitse uida vieraiden kanssa. Hyvä juttu, sillä koirat eivät aina tule toimeen keskenään. Helmi äyskii etenkin isoille ja tummille koirille.
”Pelastusliivit kuuluvat hintaan”, tiskin takana palveleva Kristiina Salomaa kertoo.
Pukukoppi on lukittava aitaus, jossa on suihku ja fööni. Ulkotakki, kengät ja sukat jätetään päätyyn ulkopuolelle. Muovitossut saa vuokrata, jos niitä ei tullut otettua mukaan.
”Säännöt ovat samat kuin uimahalleissa yleensäkin eli koira pitää suihkuttaa ennen altaaseen menoa.”
Uinnin jälkeen olo on raukea. Jarmo Rintala pitelee Helmiä ja Ella Faltersack Lulua.
Totutellaan ensin
Jos joku luuli, että koirauimahallit ovat hienohelmapuudeleille, luulo ei ole tiedon väärtti. Takimmaisessa altaassa ui edestakaisin kookas koira, ehkäpä schäfer.
Meidän altaassamme polskinut vesikoira poistuu loppusuihkuun ilman, että vaihdetaan haukun haukkua. Tämähän etenee hyvin!
Märät, hämmentyneet koirat sylissä kiipeämme parin metrin korkeuteen uima-altaan yläreunalle. Paidat ja housut kastuvat jo tässä vaiheessa. Altaaseen ihmisiltä on kuitenkin pääsy kielletty.
”Joo, mä tiedän, että pelottaa”, märkäpukuun pukeutunut Annika Himanen lepertelee koirille korkealla äänellä kuin vauvoille. “Muistakaa koko ajan kehua niitä”, hän pyytää. Nameja ei anneta, ne pilaavat veden. Jos pääsee vahinkopökäle, kulut joutuu korvaamaan, joten kädet ristiin.
Annika alkaa heitellä palloa altaan reunalla, joka viettää jyrkästi veteen. Helmi ei hievahda, mutta Lulu innostuu. Leikki jatkuu kunnes Lulu on puoliksi vedessä. ”Hyvä Lulu!”
Helmin katse anoo: “Haluan pois”. Se uskaltautuu kuitenkin altaalle, kun Annika rohkaisee sitä taitavasti. Tassut kastuvat, ja se riittää aluksi.
On Lulun vuoro rynnistää takaisin leikkimään. Se on rentoutunut ja syöksyy pallon perässä veteen. Annika tarttuu päättäväisesti pelastusliivin kahvaan ja antaa vauhtia kohti syvää vettä. Liivi pitää koiran pinnalla joka tapauksessa, mutta Lulu päättää kauhoa ja ui elämänsä ensimmäiset metrit.
”Hyvä, hyvä! Nyt pääset lepäämään.”
Jutun kokonaisuudessaan löydät painetusta huhtikuun 2018 Kodin Pellervosta. Tilaajana voit lukea koko lehden myös e-arkistossa www.pellervo-e-lehdet.fi.
