Saara Turunen: Sivuhenkilö. Tammi 2018.
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö. Tammi 2015.
Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi. Otava 2018.
Teppo Kulmala & Kuntokomppania: Radio Tuupovaara 6. Kirjailijan hevosenkenkä. Kirjokansi 2017.
Aluksi Sivuhenkilön kertoja muuttaa, isän avustuksella, Helsingin Ullanlinnaan, taloon joka on rakennettu siihen aikaan, kun väki virtasi kaupunkiin. Ullanlinna ei ole tunnettu elementtirakentamisesta, mutta sellaistakin löytyy. Suurin osa talon asukkaista on vanhoja naisia, jotka elävät mandariineilla, pullapitkoilla ja kevytsavukkeilla.
Kertoja elää hiljaisesti huonekasviensa kanssa. Rakkauden kukkiin hän uskoo perineensä mummoltaan. Äiti keskittyi saintpaulioihin. Niitä kertojalla ei ole. Lehtien jähmeys häiritsee.
Kertoja on maalta, mutta hän viihtyy Ullanlinnassa, koska kantakaupungissa ollaan vanhojen talojen keskellä. Myöhemmin hän, esikoiskirjailija, matkustaa maille, kotiseutuyhdistyksen tilaisuuteen. Perillä odottaa kyläkoulu, kahvipannu ja voisilmäpullia. Aika tuntuu pysähtyneen vuosikymmenten taakse. Tilaisuudessa hän saa sanotuksi vain, että maaseutu on kuollut. Saliin laskeutuu hiljaisuus.
Kunnanjohtajan vastaanotolla kertoja yrittää paikata. Hän kehuu säätä ja seudun elinvoimaisuutta. Hyvin sanottu, toistan joka kerta, kun joku mies avaa suunsa, ja minulla on kamala olo.
En olisi lukenut Saara Turusen romaaneja ellei Antti Majander olisi kirjoittanut esseen tapaisen Hesariin. Majander arvioi tylyhkösti Rakkaudenhirviön, Turusen esikoisen, ja Sivuhenkilö on eräänlainen kosto Majanderille, teemana viha kriitikkoa kohtaan. Turunen ei nimeä arvostelijaa, mutta esseessään Majander sanoo, että kyse on hänestä. Niin ovat romaanit ja itse todellisuus iloisesti sekaisin.
Hauska esikoisromaani tavattoman tylsästä aiheesta, omasta kasvamisesta, lehti otsikoi Majanderin kritiikin, ja jatko-otsikko tiivisti: Menestynyt teatterintekijä kaivelee omaa napaansa, riemukkaasti. Kuvateksti kertoo Turusen kuuluvan sukupolvensa lupaavimpiin teatterintekijöihin.
Majander piti Rakkaudenhirviötä kaavamaisena kasvutarinana: todetaan nykytila, palataan syntytaustaan, kelataan paloja elämästä ja ollaan taas nykytilassa. Niin on minuuden synty selvitetty.
Kirjan rakenne on tylsä ja sisältö äkkiseltään kuvattuna vielä tylsempi. (–) Romaanin niin sanottu sisäinen matka kuulostaa puuduttavalta.
Myönteisenä Majander pitää sitä, että Turusella on riemastuttavan tarkka pelisilmä maalaisten, kaupunkilaisten, aikuisten, nuorten, lasten, naisten, miesten, pärjääjien, tunarien, taiteilijoiden ja tekotaiteilijoiden edesottamuksia kohtaan.
Tällaisen kritiikin Sivuhenkilön kertoja, siis romaanihenkilö, lukee valtalehdestä ja itkee. Koko maailma hiljenee. Sosiaalinen media vaikenee. Kertoja googlaa nimeään, etsii lohtua, mutta muut arvioijat lukevat kirjaa valtalehden kritiikin lävitse.
Turunen – ei siis romaanihenkilö – kirjoittaa Facebookin Majanderin kritiikin jälkeen: Ehkäpä jonain päivänä minustakin tulee vielä keski-ikäinen mies. Identiteettini vakiintuu eikä sitä tarvitse enää käsitellä. Vihdoinkin voin siirtyä kiinnostavien aiheiden äärelle. Taiteessani luotaan eritoten sotahistoriallisiin teemoihin ja hiustenlähdön mukanaan tuomiin ongelmiin.
Sitaatti on Image-lehden julkaisemasta jutusta; FB-tunnuksia en ole tullut hankkineeksi. Sonja Saarikosken jutussa Turusen romaanit ja Turusen elämä sekoittuvat lopullisesti. Haastatteluja on tehty jo ennen Sivuhenkilön valmistumista, myös Kontiolahdella, Turusen kotiseudulla. Jutun mukaan Turunen oli ajatellut, että esikoiskirjan aihe on kansallinen identiteetti ja rakkaudeton suhde kotimaahan, mutta nyt hän arvelee, että se onkin pakeneminen, häpeäminen.
Majanderkin luki lopulta Sivuhenkilön ja kirjoitti edellä mainitun esseen. Vasta hänen tekstistään löydän Imagen kansiotsikon: Setien jälkeen. Saara Turunen ja taiteen uusi järjestys. Nettiversiossa sitä otsikkoa ei ole.
Näin nousee Turusen proosa aivan uudelle tasolle. Kyse ei ole tylsästä aiheesta, ei omasta navasta tai edes suomalaisuudesta. Kyse on siitä, että keski-ikäinen mies, setä, ei ymmärrä, minkälaista on tyttöjen elämä miehisen vallan puristuksessa.
Imagen otsikko antaa ymmärtää, että valta-asetelmat ovat muuttumassa. Niin lieneekin. Hesarin kulttuuriosastoa tosin en hetkiin ole mieltänyt patriarkkojen linnoitukseksi, mutta ei tässä taistelussa järkevistä argumenteista olekaan kyse. Ehkä ei pidäkään olla. Työn ja pääoman ristiriita saattaa olla menneisyyttä, mutta sukupuolten ristiriita on sovittamaton, ikuinen ja alati hedelmällinen.
Majander arvelee, että jos kirjailija tai kustantaja ei ole kritiikkiin tyytyväinen, vika on aina kriitikon henkilössä, iässä tai sukupuolessa. Itsessään hän huomaa korruptoituneita piirteitä: hän suhtautuu nykyisin naisten tekemiin kirjoihin kohteliaammin kuin miesten. Hän myös sanoo olevansa sinut sen kanssa, että on kirjailijalle materiaalia ja että hän Sivuhenkilössä näyttää syylliseltä, kuin harmaalta koiralta, joka on kävellyt tänne sateen halki.
Vanha kirjallinen aihe on matka kaurapellon laidalta kaupunkiin ja keskiluokkaan. Rakkaudenhirviö jatkaa ja katkoo tätä perinnettä. Kertoja kasvaa maalla, keskiluokan oloissa, ja raivaa omin käsin tietään pohjalle, lontoolaisten pikaruokaloitten työvoimaksi. Taide sitten pelastaa duunarin. Niin se on pelastanut vanhoja työväenkirjailijoitakin.
Kirjassa maaseudun ja kaupungin jännite ei ole entisensä. Maalla hiihdetään, kaupungissa tanssitaan balettia, mutta lapset ovat imeneet samat telkkarisarjat, samat videot ja saman kevyen musiikin kuin kai jo kaikkialla länsimaissa. Peruskoulu on tasinut lisää.
Murroksen syvyys hätkähdyttää. Olen Turusen romaanien mainiota kohderyhmää, koska tuskin enää muistan, minkälaista oli olla lapsi tai parikymppinen saati, että ymmärtäisin mitään 80-luvulla syntyneiden elämästä. Olen päätellyt, että aikuistuminen on nyt erilaista kuin siihen aikaan, kun Frederik kolmikymppisistä lauloi.
Turunen on sanonut, että ei halua Rakkaudenhirviötä tulkittavan psykologisen kehikon kautta. Silti hän antaa sellaiseenkin tulkintaan aihetta. Kertojan elämää hallitsee vallantahtoinen äiti, joka haluaa nujertaa lapset ennen kaikkea tavallisiksi. Elämän ilottomuus laajenee kertojan mielessä koko Suomeen.
Kertojan pakeneminen tuo etäisesti mieleen Hannu Ahon varhaiset romaanit. Tasapäistämisestä on kirjoitettu Janten laki. Aksel Sandemose kuvaa romaanissa Pakolainen ylittää jälkensä yli sadan vuoden takaista pikkukaupunkia, missä erityisesti miesten, ja poikien, keskinäiset suhteet ovat läpiraakoja. Rakkaudenhirviössä julmuuden herättää avuton ja vätysmäinen mies, joka mokaa treffit. Raakuus toteutuu kertojan verisessä fantasioissa.
Sivuhenkilön luin kuvauksena ns. huomiotaloudesta, missä kirjailija on viihdetaiteilija ja tuon maailman aito, ristiriitainen kasvatti. Hän janoaa ihailua eikä siedä itsessään tätä janoa. Vähemmästäkin kasvaa itsevihaa ja häpeää.
Hauskasti Turunen kirjoittaa, ja ehkä myös aikakauteen osuvasti. Muistini ajan maailman on sanottu alati monimutkaistuvan, mutta suurin megatrendi on ollut infantilisoituminen. Turunen osaa tiettyä lapsekkuutta käyttää. Hän jalostaa murrosikäistä lörpöttelyä tyyliksi.
Muutoin ei isosti tee mieli kehua, ei haukkua. Monia huonompia Finlandia-ehdokkaita olen lukenut kuin Rakkaudenhirviö. Turusen kirjoista tuli myös itseään suurempia. Hän on Saarikosken ja Majanderin kanssa tullut tuottaneeksi kokonaistaideteoksen, ja oletan, että se teos kasvaa somessa ja että joku aloitteleva tutkija siitä vielä tekee opinnäytteensä.
Ennen mielipiteen lausumista olisi hyvä kysyä itseltään, miten ihmeessä juuri minä olisin elänyt sellaisen elämän, joka synnyttäisi hyödyllisiä ajatuksia. (–) Tyypillisesti suomalainen ajatteleekin, että järkevintä on luottaa mihin tahansa muuhun kuin omiin näkemyksiin. Näkemykseni on tuonut minut tähän. Tässä on ikävä olla, joten se näkemyksistäni.
Jukka Viikilän Suomalaista vuotta lukiessa voi ihmetellä, onko Suomi maailman onnellisin maa. Viikilä tuntuu todistavan, että suomalaiselle kaikki on hyvin, kun on tavallista ja ilotonta. Suomalaisuuden perusyksikkö on perhe, tärkein perheenjäsen auto. Viikilän ankeasta Suomesta tulee Turusen Suomi mieleen.
Viikilä tislaa kliseistä oivaltavia välähdyksiä. Kustantaja näyttää kutsuvan niitä tarinoiksi, joku kriitikko novelleiksi ja toinen kriitikko vessakirjallisuudeksi. Vessassa pitää nykyisin olla kirjahylly, ja ehkä vain siellä se pitää ollakin sekä hyllyssä kirjoja jotka tarjoavat istunnon mittaisia palasia. Vihjaus jätekirjallisuuteen lienee tahaton. Viikilä voitti Finlandia-palkinnon teoksellaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Turunen sai Hesarin esikoispalkinnon.
Saara Turunen on ihmetellyt, että hänen kirjaansa ei liitetty keskusteluun autofiktiosta. Termi tarkoittaa omaelämäkerran ja sepitteen sekoittamista, ja siitä on puhuttu Karl Ove Knausgårdin yhteydessä. Siitä voisi puhua myös Teppo Kulmalan Radio Tuupovaaran kohdalla, niin erilaista kuin Kulmalan proosa onkin.
Kulmala on tehnyt uran kulttuuritoimittajana, tehnyt väitöskirjan Herman Hessestä, kirjoittanut esseitä, novelleja, romaanin. Tuupovaara-sarja perustuu poikkeukselliseen ja omintakeiseen kielimaailmaan, suomen kielen katoavaan luonnonvaraan. Mukana on muitakin kirjailijoita, kommentoimassa. Tiina Pystynen nostaa esiin Kulmalan tilityksen vanhenevan kirjailijan alakierteestä.
Jossakin vaiheessa takavuosina kaarsin urani oikometsään, jätin voimalliset työpaikkastadionit, käännösten hurman ja pyrkimysten merkitykset. Putosin loppukilpailusta ennen viimeisiä kierroksia ensin välieriin ja sitten alkueriin ja samaa rataa tie kävi olympialaisista piirikunnallisiin. Nyt olen kehäraakki jonka moukari tyrmäsi.
Tuupovaara on tunnin matkan päässä Kontiolahdelta, Turusen kotipuolesta. Niiltä kulmilta Kulmala on löytänyt taiteensa järjestyksen. Kirjasta saa aavistuksen mitä maaseudun modernisoituminen tarkoittaa. Periferiaa se ei tarkoita: maaseutu tarjoaa ainutlaatuisen kirjallisen miljöön, joka tyystin on laiminlyöty.
