Lucius Annaeus Seneca: Elämän lyhyydestä. Suom. Juhani Torkki. Otava 2018.
Mitä mahtoi Rooman viljavarastoista vastaava virkamies Pompeius Paulinus ajatella vävypojastaan Lucius Annaeus Senecasta? Vävy kirjoitti apelleen kirjeen ajankäytöstä ja elämän lyhyydestä, kun tämä kuusikymppisenä jäi eläkkeelle. Jo tuolloin tähän siirtymään näyttää liittyneen paniikkia. Pompeius oli Rooman viljavarastojen päällikkö, ja historiaan hän on jäänyt lähinnä Senecan (n. 4 eKr.–65 jKr.) kirjeen saajana. Paavo Castrén ei edes mainitse häntä perusteellisessa teoksessaan Uusi Antiikin historia (2011).
Ärtymys on hyvä käyttövoima kirjoittamiselle, ja jos työkseen rupeaa ihmisten tyhmyyttä ja paheita vastustamaan, tuskin jää työttömäksi. Seneca on tuohtunut, koska ihmiset ensin tuhlaavat aikansa joutavuuksiin ja sitten itkevät elämän lyhyyttä.
Kautta Herkuleen, vaikka teille annettaisiin enemmän kuin tuhat vuotta, sekin kutistuisi ohikiitäväksi hetkeksi! Paheenne nielaisee kitaansa millaisen aikamäärän tahansa!
Pompeiuksen paheista ei ole tarkempaa tietoa. Kirjeestä voi aavistella turhaa toimeliaisuutta; heti alussa Seneca kirjoittaa ihmisistä, joita johtaa harhaan heidän kyltymätön, poukkoileva, ailahteleva mielenlaatunsa.
Senecan viesti eläkeläiselle on, että joutilaisuudesta on syytä iloita. Joutenolo on aktiivinen tila, ja Seneca ohjeisti, mitä kaikkea joutilas voi miettiä.
Silloin voimme tutkia, mitä on hyve, onko niitä yksi vai useita.
Millainen on jumalan olemassaolo; katseleeko hän luomustaan joutilaana vai johdattaako hän sitä.
Onko maailma kuolematon vai lukeutuuko se niiden asioiden joukkoon, jotka ovat syntyneet vain rajatuksi ajaksi ja joiden on määrä kadota.
Senecaa on pidetty eloisampana kirjoittajana kuin Ciceroa (106 eKr.–43 eKr.), joka kirjoitti mm. teoksen Vanhuudesta, ystävyydestä, velvollisuuksista (suom. Marja Itkonen-Kaila 2001). Nyt suomennetuissa teksteissään Seneca haukkuu Ciceroa, koska tämä kutsui itseään puolivapaaksi.
Kautta Herkuleen, viisas ihminen ei päädy koskaan käyttämään itsestään noin viheliäistä nimitystä! Hän on aina kokonaan vapaa ja eheä, oman itsensä herra ja kaikkea korkeammalla.
Kirjallinen elämä oli siis kiivasta jo 2 000 vuotta sitten, ja vapauden määrittely vaikeaa. Seneca on sillä lailla vapaa kirjoittaja, että hänen tekstinsä välillä seilaa sinne tänne. Saattaa häilyvä vaikutelma tosin johtua siitäkin, että luen kirjaa sähköisenä; sen enempää lukulaitteiden valmistajat kuin suomalaiset kustantajatkaan eivät e-tekstin luettavuudesta ja ladonnasta suuresti piittaa.
Vaikka Senecan huolenaiheet tuntuvat tutuilta, on epävarmaa, voimmeko lopulta ymmärtää häntä ja hänen aikaansa. Juhani Torkki, suomentaja, vetää mutkia suoriksi ja vertaa Senecan tekstiä nykyajan selfhelp-oppaisiin.
Ehkä vertaus ei ole ihan tuulesta. Ihmiset näyttävät aina olleen hiukan avuttomia elämänsä suhteen, ja aina on riittänyt viisaita neuvomaan. Antiikki saattaa myös tarjota nykyihmiselle perspektiiviä. Keskikesällä Helsingin seudun kirjastojen varauslistan kärjessä on hetken, ehkä yllättäen, Seneca. Toisena on Maria Veitola. Joka kymmenes on varannut Senecan nimenomaan e-kirjana.
Torkki kertoo saaneensa Senecan kirjan lahjana kuolevalta ystävältään. Lahjan antajalta hän tuli kysyneeksi, katuiko tämä jotakin. Ystävä sanoi katuvansa ajan tuhlaamista dekkareihin ja telkkarin sarjafilmeihin. Olisi pitänyt opiskella jokin asia todella hyvin.
Lahja innoitti Torkin käännöstyöhön, ja sujuvasti hän on työnsä tehnytkin. En tosin kykene vertaamaan alkutekstiin: kävin koulua jossa ei voinut lukea latinaa, jos valitsi pitkän matematiikan, ja myöhemmin tuhlasin aikaa Senecan kiivaasti moittimiin paheisiin sen sijaan, että olisin opiskellut kielen omin päin.
Tästä huolimatta epäilen, että Torkin käyttämä sana roolimalli olisi Senecasta ollut kummallinen. Esikuvan Seneca varmaan olisi tajunnut. Aikavarkaista Torkki ei sentään puhu, vaikka juuri ajan tuhlaaminen muiden vaatimuksiin alistumalla on Senecan keskeinen aihe.
Filosofina Seneca oli stoalainen: elämän tavoite on mielenrauha sekä tunteiden hillintä. Onnellisuus ei varsinainen tavoite ollut, mutta eettinen elämä, hyveellisyys, mahdollisti sen.
Tyyneyttä vaati erityisesti oman kuoleman kohtaaminen. Keisari Nero tuomitsi Senecan tekemään itsemurhan. Hän ehkä ei ollut mukana salaliitossa, mistä häntä syytettiin, mutta tyynesti hän avasi suonensa, niin kerrotaan.
Samaisesta salaliitosta syytettiin myös Petronius Arbiteria. Tämä tunnetaan kirjasta Trimalkion pidot sekä Federico Fellinin elokuvasta Satyricon.
Petronius oli kilpailevan koulukunnan miehiä. Epikurolaiset korostivat elämän kohtuullisia nautintoja mielenrauhan perustana. Eri tavoin nämä miehet kohtasivat myös lähtönsä. Petronius järjesti itsemurhansa kunniaksi juhlat, söi ja joi ja kuoli ystäviensä keskellä. Antiikin selfhelp ja elämäntaito näyttää korostetusti olleen myös kuolemisen taitoa.
