Markku Pölönen teki elokuvan jälleenrakennuksen ajalta. Ihmiset olivat köyhiä, mutta unelmat pitivät heidät hengissä.
Nuori mies horjahtaa joentörmältä ja on suistua mustaan avantoon. Hevosta taluttavalta naiselta kestää pari sekuntia, ennen kuin hän huomaa sen ja syöksyy parkaisten apuun.
”Hyvä! Mutta otetaan vielä uudelleen. Ensin Veikko menettää tajuntansa, putoaa polvilleen, kaatuu kyljelleen ja kierii veteen. Vain karvalakki jää kellumaan pinnalle”, ohjaaja Markku Pölönen neuvoo.
Pölönen, kuvaaja Konsta Sohlberg ja äänittäjä Samppa Hirvonen apulaisineen ovat ahtautuneet asemiin kapealle lumiselle kinkamalle. Näyttelijät Konsta Laakso ja Oona Airola sekä tamma Onnen-Usva joutuvat saikkaroimaan polulla ja joessa vielä muutaman kerran ennen kuin kohtaus on saatu lopullisesti purkkiin, ja Laakso ja Airola pääsevät litisevissä vaatteissaan lämmittelemään höyryävään paljuun.
Oma maa on Markku Pölösen ensimmäinen elokuva yhdeksään vuoteen. ”Tauko ei ollut tarkoituksellinen. Toivottavasti se on tehnyt minusta paremman ohjaajan.”
Korvenraivaajat
Tekeillä on Markku Pölösen yhdeksäs pitkä elokuva Oma maa, joka saa ensi-iltansa lokakuun lopulla. Pölösen ja kirjailija Antti Heikkisen kirjoittama tarina sijoittuu sotienjälkeiselle ajalle 1945–52, jolloin Suomeen perustettiin 100 000 asutustilaa siirtokarjalaisille, rintamamiehille ja sotainvalideille. 16 000 noista tiloista oli kylmiä tiloja, joissa ei ollut ennestään peltoja eikä rakennuksia, vaan ne piti raivata keskelle korpea.
”Suomessa on tehty elokuvia sota-ajalta ja 1950-luvun seesteisemmiltä vuosilta, jolloin elämä oli jo tasaantunut. Mutta sotaa seurannut jälleenrakennuksen aika on jäänyt paljolti pimentoon. Se sisältää kuitenkin häkellyttävää historiaa sekä yhteiskunnan että yksilöiden kannalta”, Pölönen valaisee.
Sota langetti varjonsa aikakauden ylle. Kansantalous oli lujilla, kun Neuvostoliitolle jouduttiin maksamaan sotakorvauksia. Niihin kuului esimerkiksi 500 laivaa – jos ne olisi laitettu peräkkäin, olisi saatu 30 kilometriä pitkä jono.
Kaikille ei tehdastyötä riittänyt. Maa oli täynnä leskiä, orpoja ja sielullisesti ja ruumiillisesti vammautuneita miehiä. Monet olivat niin köyhiä, että omistivat vain päällään olevat vaatteensa.
”Oli pelko, että juuriltaan repäisty köyhälistö, ennen kaikkea sodasta palanneet miehet, saattaisivat lähteä yrittämään kommunistista vallankumousta. Niinpä 1945 säädettiin maanhankintalaki, jolla tilaton väki sidottiin maahan kiinni. He saivat mielekästä tekemistä”, Pölönen kuvaa.
Rakkaus ja ystävyys
Aikakausi ja yhteiskunnallinen tilanne tarjoavat elokuvalle lähinnä viitekehyksen. Jotta katsoja uppoaisi tarinaan, tarvitaan elävästi piirrettyjä henkilöhahmoja, tunnetta ja sydämentykytystä. Oma maa on ohjaajansa mukaan ennen kaikkea rakkaustarina.
”Epäsäätyinen rakkaustarina. Veikko on köyhä metsätyömies, karuista oloista. Puute ei ole ollut vain aineellista, vaan Veikko jäänyt jo lapsena vaille sitä rakkautta ja hellyyttä, mitä ihmisen tasapainoinen kehitys edellyttäisi. Lisäksi hän on haavoittunut sodassa, joutunut neljän toverinsa kanssa väijytykseen. Yksi tovereista on ollut Annin veli, joka on kuollut. Veikko on pelastunut, kun hevonen on vetänyt hänet turvaan.”
”Anni taas on varakkaan kauppiaan ja leipomonomistajan itsetietoinen tytär. Hän rakastuu Veikkoon ja vanhempiensa vastustuksesta huolimatta lähtee tämän mukaan, raivaamaan Veikolle myönnettyä kylmää tilaa.”
Eihän siitä helppoa tule, sillä kaikki epäonnistumisen ainekset ovat käsillä.
”Pyrin kuvaamaan, miten ensihuuman haihduttua rakkaus saa lisukkeikseen ystävyyden ja työtoveruuden. Tehdään raskasta fyysistä työtä rinta rinnan, rakennetaan paitsi omaa, myös lasten tulevaisuutta. Tulevaisuudenuskoa, usein katteetontakin optimismia, tuon ajan ihmisillä oli, jos kaikesta muusta tahtoikin olla pulaa.”
Lue koko juttu lokakuun 2018 painetusta Kodin Pellervosta. Tilaajana koko lehden löydät e-arkistosta www.pellervo-e-lehdet.fi.
