Piippu huuleen ja menoksi! Lakritsitehtailija sanoo työskentelevänsä rakkauslaitoksessa, jossa tehdään onnellisuustuotetta.
Timo Nisula kipusi ullakolle, jossa tehtaan historia on näkyvissä.
Lakritsinkeittäjä Kai Kämäräinen tuli kukonlaulun aikaan tehtaalle ja napsautti kattilan päälle. Hän yhdisti lakritsijuuren, vehnäjauhon, glukoosisiirapin ja sokerin ja alkoi keittää. Työ on tehtaan vaativin, sillä ainesten ja prosessin on osuttava nappiin.
Valtava kattila möyrii ja puhisee aikansa, kunnes Kämäräinen laskee mustan massan tuutin kautta alakerran valukoneeseen, jonka muovaamat pötkelöt siirretään leipureiden näppäriin käsiin.
Tehtaalla ja sen pihapiirissä leijuu taivaallinen aromi. Esi-isiä kiittäkäämme siitä. Lakritsijuurella tiedetään olleen monenlaisia käyttötapoja jo faaraoiden aikana. Se on toiminut paitsi lääkkeenä ja juomien aineksena, myös paholaisten karkottajana ja lemmennostattajana.
”Faaraoita haudattiinkin lakritsijuuren kanssa, sillä olihan heillä oltava juomantekoaineet mukanaan. Myös sotilaille sitä syötettiin taistelukunnon parantamiseksi, hermoja ja vatsaa rauhoittamaan”, tehtailija Timo Nisula kertoo.
Kouvolan Lakritsilla on yhä yhteys kaukomaihin – lakritsijuurijauho tulee Syyriasta, Kiinasta ja Iranista. Vehnäjauhot ovat kotimaista tuotantoa Fazerin myllyltä.
Kai Kämäräinen keittelee lakritsimassaa 1 200-kiloisessa kattilassa.
Pitkälle juontuu myös lakritsitehtaan historia. 1906 Viipurissa aloittanut Papulan Vesitehdas muutti sodan jaloista Uudenkaupungin kautta Kouvolaan. Aluksi yritys teki limonadia, mutta keskittyi sittemmin lakritsiin, jota on tuotettu jo 73 vuotta.
”Hauska yhteys on sekin, että Viipurissa Papulan Vesi toimi Tornionmäellä, ja täällä Kouvolassa olemme Tornionmäellä.”
Nisula ja hänen ystävänsä alkoivat luotsata tehdasta kymmenen vuotta sitten. Kun yhtiökumppani viisi vuotta sitten kuoli, Nisula osti koko tehtaan itselleen. Lakua leivotaan 700 tuhatta kiloa vuodessa, josta neljännes menee vientiin Ruotsiin, Englantiin, Kanadaan ja Saksaan. Nyt tehtaalla on ovi rakosellaan Kiinan markkinoille, mutta mainetyötä on tehtävä paljon.
”Pidin laku & viini -tastingia ulkomaalaiselle ryhmälle, johon kuulunut kiinalainen kysyi: ‘Miksi te syötte tuota lääkettä?’ Kiinassa lakritsi on ollut tuhansia vuosia lääkkeenä, joten vie aikaa oppia syömään sitä makeisena. Uusi kiinalainen keskiluokka onneksi haluaa kokeilla kaikkea, myös lakua.”
Timo Arjoranta on ollut talossa 20 vuotta. Nyt hän työskentelee pakkaamossa.
Puolen päivän tuntumassa lakurumba pyörii vinhaa vauhtia, kuljetusautot kurvailevat tehdaspihalla ja lakunkeittäjä Kämäräisellä on työn alla jo toinen kattilallinen. Valusta tulleet pötkelöt, joista leikellään lakupaloja, paistuvat hyvää vauhtia mietolämpöisessä jättiläisuunissa. Rullat ja piiput muovaillaan käsin ennen paistamista.
Timo Arjorannan kädet käyvät vikkelästi taukoamatta raksuttavalla pussituskoneella. ”Olen ollut talossa 20 vuotta, monessa työpisteessä, ja olen viihtynyt tosi hyvin.”
Kiirettä pitää myös Tony Sysi-Aholla ja Toni Korpelaisella, jotka paketoivat lakupaloja Sudet-jalkapalloseuran mainoslaatikoihin. Lakua tilataan paljon mainos- ja varainhankintakampanjoihin.
Siitä, kun keittäjä panee ainekset porisemaan, ei kulu vuorokauttakaan, kun joku jo hyrisee suu mustana kotisohvalla. Kouvolan laku on tuoretuote, jonka kosteusprosentti pidetään korkealla. Tuotteet myydään heti niiden valmistuttua, eikä varastoja pidetä.
Historiallisen tehdassalin tunnelma vie ajatukset sotien jälkeiseen elämänmenoon, jolloin lakritsit ja muut makeiset olivat kotien luksusta. Pientä mustaa herkkupalaa arvostettiin. Sitä ei mätetty, vaan varovasti säästellen imeskeltiin.
Koko jutun löydät painetusta marraskuun 2018 Kodin Pellervosta. Tilaajana voit lukea koko lehden myös e-arkistossa www.pellervo-e-lehdet.fi.
