Maailman tunnetuin joululaulu täyttää tulevana aattona 200 vuotta. Vuosikymmeniin ei sen tekijöitä tiedetty.
Salzburgilainen Anna Schoiber tulee raskaaksi. On vuosi 1792 ja liki koko Salzburgin kansanväki on surkeassa tilassa. Käsitöitä tekemällä Anna koettaa ansaita edes jonkinlaista leivänmurua perhekunnalleen. Koti on ahdas, kylmä, kostea ja pimeä loukko.
Tulevan lapsen isä Franz Mohr ottaa lipatit sekä armeijasta että isyydestä. Poika parkaisee maailmalle joulukuun 11. päivänä.
Asiakirjojen mukaan kummisetänä kunnostautuu Joseph Wohlmuth, tosin kastetilaisuudessa hän on läsnä vain edustajansa välityksellä. Ymmärrettävää. Hän varjelee kasvojaan ammatillisista syistä: Wohlmuth on Salzburgin kaupungin viimeinen virallinen pyöveli. Koska avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi on tuohon maailman aikaan rikos, nimenomaan kirkon silmissä, tarjoutuu kummille tilaisuus kiillottaa kirvestään.
Lapselle annetaan nimeksi Josephus Franciscus. Sukunimen hän perii isältään, se on ajan tapa.
Pojan kapalot on kääritty köyhyydestä. Lapsuus on alinomaista nälkää, puutetta, sydänvilua aina luita ja ytimiä myöten.
Sitten tulee muutos.
Joseph Mohren hautamuistomerkki, taustalla koulu, jonka Mohr perusti Wagrainin varattomille lapsille.
Tapahtuu niinä päivinä, että kirkkoherra, Salzburgin katedraalin musiikkijohtaja Johann Nepomuk Hiernle ottaa lapsen suojiinsa. Oitis Hiernlelle valkenee pojan lahjakkuus, ja aivan erityisesti hänelle valkenee Josephin poikkeuksellinen musikaalisuus. Kun tämä saa opetella soittamaan viulua ja pääsee laulamaan Salzburgin benediktiiniluostarin Pyhän Pietarin kirkon kuoroon, Hiernle tietää: Kouluun, kouluun!
Joseph Mohr opiskelee luostarikoulussa ja lyseossa, mutta tie seminaariin on nousta pystyyn. Kirkko sulkee ovensa avioliiton ulkopuolella syntyneeltä pojalta. Vain vaivoin, moninaisin erikoisjärjestelyin ja ymmärtäväisten ihmisten pitämin puolustuspuhein hänet lopulta hyväksytään seminaariopiskelijaksi.
Niin käy, että vuonna 1815 Joseph Mohr saa roomalaiskatolisen kirkon pappisvihkimyksen, ja vain muutamaa vuotta myöhemmin hän on oleva myös niiden huulilla, jotka uskovat olevansa tuomareita taivaallisella mandaatilla. Tosin, tuskin he ehtivät kuulla, että se on Joseph Mohr.
1800-luvun toiselle vuosikymmenelle Eurooppa liekehtii ja tupruaa. Nälkä niittää ja tauti tappaa. Kärsimyksen lakkapäillä tyrskii sekasorto senkin jälkeen, kun Napoleonin sodista päästään. Vielä tulee vitsaus joka on vievä vähäisimmänkin leivän jo muutoinkin osattomien ulottuvilta. Vuosi 1815 on käsittämättömän kylmä, kansa puhuu vuodesta vailla kesää. Viljasato jää olemattomaksi, mutta tuonen aitat täyttyvät äärilleen.
Sattumaa ei ole. Joseph Mohr on saanut apupapin paikan Mariapfarrista, Lungaun seudulta, isänsä suvun sijoilta. Nyt Mohr yhtäkkiä tapaa sukulaisiaan ja tutustuu isänsä isään, ja tämä kuolee pojanpojan syliin.
Mariapfarrin talo on pystyssä yhä.
Mohr on runoilijapappi, herkkä, myötätuntoinen ja elää kaiken aikansa seurakunnan keskuudessa, niin on kerrottu.
On jouluaatto 1816. Mohr valmistelee saarnaansa lukemalla jouluevankeliumia. Hän todennäköisesti on syvissä ajatuksissa, siksikin, että katselee koskettavaa maalausta jouluyön ihmeestä: Neitsyt Maria lapsi sylissään. Mohr ryhtyy kirjoittamaan.
Menikö se näin?
Vai menikö se näin: Pappi Mohr haetaan kiireesti vuoristoon siunaamaan miilunpolttajan vaimon vastasyntynyttä. Mohr näkee äidin ja lapsen, hän näkee lapsen kapaloituna ja seimessä makaamassa. Hiljainen yö, pyhä yö. Palattuaan kotiin Joseph Mohr kirjoittaa: Stille Nacht! Heilige Nacht! ja tämän perään hän kirjoittaa kuusi säkeistöä.
Lue koko juttu joulkuun 2018 painetusta Kodin Pellervosta.
