Matti Mäkelä: Pitelemätön. Siltala 2019.
Pekka Tarkka: Onnen Pekka. Muistelmia. Otava 2018.
Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen. Siltala 2018.
Jo vuosikymmeniä on Matti Mäkelä (s. 1951) autoa tankatessaan huumautunut dieselin tuoksusta. Yhtä syvällä muistissa ovat traktorin kumirenkaiden sekä vaseliinin hajut. Kokemus tuskin on ainutlaatuinen. Tuolta monen viisikymmenluvulla syntyneen lapsuus yhä tuoksuu.
Mäkelä eli varhaisvuotensa Ilmajoen syrjäseudulla, joka oli täynnä aivan toisenlaisia hajuja, mutta luonnon ja karjan hajuissa ei kai ollut mitään huumaavaa. Toinen kirjaan päätynyt hajumuisto on, kun saappaat Seinäjoen yhteiskoulussa haisivat navetalle. Se nolotti.
Suuret ikäluokat ovat muisteluiässä, joten loputtomiin on toisteltu, miten Suomi sotien jälkeen nousi hyvinvointivaltioksi. Näissä menestyskertomuksissa Mäkelän lantasaappaat viittaavat menneeseen, diesel tulevaisuuteen.
Onko rinnastukseni pelkkä latteus vai tiivistyykö kahdessa hajumuistossa jotakin olennaista? Alkoiko tulevaisuus huumata ja mennyt hävettää juuri silloin, kun lähes omavaraisesta maalaiselämästä siirryttiin öljyyn perustuvaan kulutuskulttuuriin? Tällaisen siirtymän suuri osa sukupolvesta koki, ja moni on kantanut sen ristiriitoja sisällään. Mäkelä näyttää selviytyneen luokkaretkestä vaurioitta. Perussävyltään Pitelemätön on valoisa, jopa hilpeä kirja.
Harmaa, lumen kattama rakennus näyttää puimasuulilta, joka ei pysty päättämään, kaatuako itään vain länteen. Kehno painojälki tekee valokuvalle oikeutta: ankeus korostuu. Talo ei näytä vain hylätyltä vaan on aivan kuin siellä ei koskaan olisi elämää ollutkaan.
Kuva synnyinkodista avaa muistelmat. ”Vanha tupa” sijaitsi suon laidalla, pari kilometriä Ilmajoen Honkakylästä, ja siellä Mäkelä eli yhdeksän ensimmäistä vuottaan. Pari vuotta myöhemmin, ollessaan jo oppikoulussa, Matti päätti, että isona hänestä tulee herra.
Jonkinlainen herra hänestä tulikin, ainakin kun asiaa valokuvan tarjoamasta tirkistysaukosta katsoo, ja juuri kummemmaksi herraksi Suomessa ei kirjoittamisella pääse. Entä miten matka lannantuoksusta herraksi on kerrottavissa? Mäkelä hahmottelee kolme vaihtoehtoa. Elämänsä voi nähdä myyttisenä kuten Paavo Väyrynen tekee tai elämä voi näyttäytyä tragikoomisena. Kolmas tapa on ymmärtää elämä selittämättömänä voimana.
Pari kesää sitten Mäkelä alkoi syödä pakonomaisesti retiisejä: Kylmällä vedellä huuhdeltu, viipaloitu retiisi ohuen ruisvoileivän päällä, rohkeasti Vogelin maustesuolaa. Se on vaan niin helevetin hyvää.
Juuri tällaista on elämän selittämätön voima.
Johdannossa Mäkelä sanoo hylkäävänsä nämä ennakkohahmotukset ja etenevänsä yksityiskohdista yleiseen (induktio), ei päinvastoin (deduktio). Lopputulos saattaa siis olla vähän selittämätöntä, vähän tragikoomista, hiukan myyttistäkin.
Tämä kuulostaa vallan mainiolta, mutta väitän, että kuvalla synnyinkodista Mäkelä aloittaa nimenomaan myyttisen kertomuksen. Eikö mökin harmaus ja siellä Matti-pojan hinku herraksi todista tästä? Eivätkö viime vuosisadan suuret menestystarinat alkaneet juuri tuontapaisesta alkukuvasta? Urho Kekkonen ja Pielaveden pirtti! Mauno Koivisto ja hellahuone! Elias Lönnrot ja Paikkarin torppa 1800-luvun Sammatissa!
Ei ole sattumaa, että heti valokuvan jälkeen Mäkelä ryhtyy kertomaan koulutiestä, joka vei suon laidalta Honkakylään. Kuutisenkymmentä vuotta myöhemmin Mäkelä väitteli tohtoriksi. Siinä välissä hän on kirjoittanut kolmattakymmentä kirjaa ja uudistanut suomalaista esseekirjallisuutta. Herraksi tulon projekti onnistui.
Lönnrot ja moni muu nousi luokkaerojen maassa omalla lahjakkuudellaan. Suurten ikäluokkien tarina on demokraattisempi, vaikka peruskoulua ei ollut. Vuosien myötä kertomus on saanut kullattuja sävyjä; murroksessa pudonneet ja kadonneet eivät muistele.
Vastavirtaan kulkeneista tulee äkkiseltään mieleen vain Matti Pulkkinen (1944–2011), jonka esikoisromaanin kertoja koki jo ylioppilaaksi tulon taustansa pettämisenä, herraksi heittäytymisenä. Mäkelä kaiketi toteaisi, että Pulkkinen oli Itä-Suomesta, ei Etelä-Pohjanmaalta.
Kirjan nimi, Pitelemätön, tuntuu viittaavan enemmän määrätietoiseen ponnisteluun kuin vain luonteen hillittömyyteen. Lähtökohdatkin olivat poikkeukselliset. Perhe oli lestadiolainen mutta melko vapaamielinen, lämminhenkinen, ja Honkakylään muutettuaan perhe myös vaurastui. Itse asiassa koko kylä vaurastui ja kasvaa yhä, nyt Seinäjoen liitosalueena. Mäkelä ei yliopistoon lähtiessään jättänyt taakseen savuavia raunioita.
Kirjallisessa maailmassa herraksi nousu tarkoittaa julkisuutta. Mäkelän keino on ollut provosointi, mikä on eri asia kuin kapinointi. Nuoruuden laimea vasemmistolaisuus haalistui, ja esseissään Mäkelä on keskittynyt vastustamaan vihreitä ja feministejä – tarkkaan ottaen ns. city-vihreitä ja neljännen aallon feministejä.
Mäkelä on ylistänyt omakotitalonsa ja sen lämmitetyn uima-altaan ihanuutta, kertonut kahdesta samanaikaisesta vaimostaan jo ennen kuin polyamoriasta puhuttiin, raportoinut miesten toveruudesta sairaalan ohitusleikkauskaistalla. Avoimuutta hän perustelee kotona omaksutulla rehellisyyden vaateella, ja toki lukijoiden provosointia voi rehellisyydeksi kutsua. Muistelmissa kiteytyy se rooli jonka Mäkelä on tahtonut ottaa kantaakseen.
Pitelemätöntä Mäkelä oli kirjoittanut reilun kuukauden, kun hän sai tietää olevansa parantumattomasti sairas. Kirjan perussävy on silti myönteinen, mutta jokin vihjaa, että Mäkelä katsoo, ja on ehkä aina katsonut, roolipelejään ja jopa itseään hiukan ulkopuolisena. Ehkä hän tästäkin syystä on asunut maalaiskylissä. Lapsuuden peruskokemus oli elävä, ei kuihtuva maaseutu.
Matti Mäkelä kuoli maksasyöpään 6. elokuuta.
Pekka Tarkka (s. 1934) oli kolmivuotias, kun pikkuveli kuoli, ja Pekka päätteli saavansa nyt koko sen suklaahevosen, joka oli ollut määrä jakaa. Isä tästä lempeästi nuhteli. Tarkka muistaa tapahtuman omatunnon syntynä.
Kun veljeä haudattiin, Pekka katseli lastentarhan kuoron tiettyä tyttöä ja ajatteli, että olisi hauska päästä tytön päälle makaamaan. Myöhemmin hän kysyi isoisältään, Sigfried Sireniukselta, teeskentelevään sävyyn veljestä ja Jeesuksesta. Näin Tarkka katsoo oppineensa ulkokultaisuuden. Ehkä hän oppi myös sen selittämättömän voiman, josta Mäkelä kirjoittaa.
Suklaahevonen ja lapsikuoron tyttö ovat näyttäneet minulle, että ihmisessä asuu ahneus ja himo. En osaa katua, ne ovat voimia jotka pitävät maailman liikkeessä, ne eivät ole välttämättä pahoja, ne pitää tunnistaa. Omatunto sanoo, että ne on myös pidettävä aisoissa.
Tarkan isä oli pappi, samoin äidinisä Sirenius, yksi setlementtiliikkeen perustajista. Mäkelän isoisä oli paitsi pelimanni myös saarnamies. Tällaisista lähtökohdista kulttuuriväki aikoinaan lähti: pappilassa kasvoi Martti Haaviokin, jonka muistelmia Tarkka pitää esikuvana.
Haavio kirjoitti nuoruudestaan 600 sivua tiheää tekstiä. Tarkka tarvitsee nuoruuden kuvaukseen sata sivua, Mäkelä 40. Haavio ei kirjoita sanaakaan kiihkeästä suhteestaan Elsa Enäjärveen, tulevaan vaimoonsa. Tarkka kertoo vaimoistaan ja 60-luvun seksuaalisesta vapautumisesta korrektisti, Mäkelä avoimesti.
Näistä kolmesta ainakin Tarkka ja Mäkelä etääntyivät kristillisistä lähtökohdistaan, mutta siitä ei juuri riitä kirjoitettavaa. Onko tämä ajalle tyypillistä? Onko nykyisin helpompi kertoa julkisesti rahapulastaan ja sukupuolielämästään kuin uskosta tai sen puuttumisesta? Aikoinaan asetelma oli päinvastainen: seksuaalisuus oli yksityisasia, uskonto ei.
Kuuluuko Kimi Räikkösen tarina suomalaiseen jatkumoon Lönnrotista Matti Mäkelään? Totta kai kuuluu, jos päätän sen siten tässä esittää. Mäkelän ja Tarkan muistelmien syvin anti on näköala viime vuosikymmenten kirjalliseen elämään; erityisesti Tarkka tarjoaa syväkuvan modernistisesta ja kansainvälistyvästä sukupolvesta. Räikkönen auttaa ymmärtämään, mistä nykysankarit on tehty. Urheilu lähenee kulttuuria, kun kirjoittaja on arvostettu kirjailija.
Kari Hotakainen aloittaa tekstinsä kilparadalta Kuala Lumpurissa ja jatkaa Räikkösen Sveitsin kotiin. Lähtökohtia ei tarvitse korostaa; enimmät tietävät, että Räikkönen ei juuri ole antanut haastatteluja ja että lapsuudenkodissa oli ulkovessa.
Hotakaisen kirjassa ei painotu hyvinvointivaltion tai peruskoulun siunauksellisuus vaan perhe. Isä ja äiti kuljettivat poikia karting-radoilla pitkin Eurooppaa, usein velkarahoilla. Räikkösestä ei ehkä tullut herraa, hän mieluummin juopotteleekin mekaanikkojen kuin pintajulkkujen kanssa, mutta sikarikas hänestä tuli. Tämä tarina on Amerikkaa: from rags to riches – rääsyistä rikkauksiin.
Tarkka katsoo olleensa onnenpekka, koska on elänyt rauhan aikana. Mäkelä on ollut onnekas kuuluessaan nousun sukupolveen. Räikkösen onni on ollut tehdä mitä tahtoo: ajaa tuhatta ja sataa ja saada siitä rahaa. Tarkka kuului 50-luvun pasifisteihin, joka kärsi armeijassa; Mäkelä katsoo vasta armeijan tehneen hänestä miehen. Räikkösellä oli hankaluuksia: hän ei kestä komentelua eikä pysty nuoleskelemaan.
Juha Numminen ja Mauno Saari kehittivät julkkiselämäkertaa siihen aikaan, kun Räikkönen ajoi polkuautoa. Toimittajina he tunsivat kentän. Enää ei julkisuus ole entisellään, ja tähtien elämäkertoja tuotetaan solkenaan. Ei kai siinä mitään väärää ole. On lupa kirjoittaa huonosti ja hätäisesti. Ehkä lukijat jopa pitävät siitä.
Räikkösestä olisi ruutia riittänyt pitkään lehtijuttuun. Hotakaisen kunnianhimo ei ole ollut tapissa: hän leiskauttaa reilusti alle oman tasonsa. Kilparadoilta ei synny kunnon reportaasia, formulataloudesta tai fanikulttuurista minkäänlaista analyysia. Perheen merkitystä Hotakainen hokee, koska nyt on sellainen aika.
Suomalaisuus on tarinassa esillä saman verran kuin formulakisoissa. Silti tässäkin on jotakin hyvin myyttistä: ujo, kielitaidoton, ammattikoulun keskeyttänyt ja persaukinen poika lähtee Eurooppaan ajamaan kilpaa, kun ei muuta osaa, ja näyttää maailmalle närhen munat. Alkoiko tämä tarina jo yli sata vuotta sitten Karoliinin korvapuustista? Kimi ei totisesti ole kansainvälisen opiskelijavaihdon tuote. Mies, jonka lempiartisti on Irwin Goodman, kuuluu aivan toiseen kertomukseen.
