David Lagercrantz: Tyttö joka eli kahdesti. Suom. Outi Menna. WSOY 2019.
Jo Nesbø: Veitsi. Suom. Suom. Outi Menna. Johnny Kniga 2019
Arne Dahl: Äkkisyvä. Suom. Kari Koski. Into 2019.
Lisbeth Salander kohottaa aseen tappaakseen siskonsa, joka juuri nousee venäläisten gangsterien autosta. Lisbeth epäröi; sisko selviytyy. Loput David Lagercrantzin tarinasta on johdantoa finaaliin, mausteena ajankohtaisia latteuksia trollitehtaista. Pakko silti on myöntää: on tämä vaihtelua. Veljesvihasta on tullut luettua Kainista ja Abelista lähtien.
Arne Dahlin kolmannessa Blom&Berger -dekkarissa naisetsivä tappaa isänsä, mikä tuntuu siltä kuin Dahl nokittaisi väkivaltapokerissa. Salander-hahmon luoja Stieg Larsson (1954–2004) ehti kuitenkin jo pistää Lisbethin tekemään selvää omasta hirviö-isästään ja veljestään. Lagercrantzin epäkiitollinen tehtävä on jatkaa Salander-tarinoita, koska niitä on myyty kai jo sata miljoonaa.
Jo Nesbønkin kirjoja Harry Holesta on myyty Suomessa miljoona. Nyt Hole herää Pohjanmeren kokoisessa krapulassa, kädet veressä, ja saa kuulla, että hänen suuri rakkautensa Rakel on puukotettu hengiltä. Hole ei kuluneista päivistä mitään muista, joten hän päätyy epäilemään itseään.
On ihmetelty, miksi pohjoismainenkin dekkari käy yhä väkivaltaisemmaksi. Tutkijoiden mukaan väkivaltaviihde nostaa vireystilaa. Voi olla. Ehkä näissä dekkareissa silti viehättää jokin muukin. Tässä narsistisessa kulttuurissa me haluamme ihailua niiltäkin, joita inhoamme, ja kärsimme tästä. Dekkarisankareista kukaan ei piittaa ihailusta. Yksikään ei selviäisi työhaastattelusta, jossa etsitään mahtavaan tiimiimme uutta ja yhteistyökykyistä jäsentä. Tästä vapaudesta avokonttorissa voi uneksia.
Tässä käsitellyt kirjat ovat miesten tekemiä, mutta dekkareita kirjoittavat nykyisin ennen kaikkea naiset. Stieg Larsson on tainnut viitoittaa monen tietä. Salander osaa kamppailulajit ja on ylivertainen hakkeri. Ohimennen hän ratkoo rikosta geenianalyysillä. Jossakin aiemmassa kirjassa hän oli ratkaisemaisillaan ns. yhtenäisteorian, missä Albert Einstein ei onnistunut eikä ole onnistunut kukaan muukaan.
Geenejä Lagercrantz selostaa, jotta lukija voi tuntea itsensä fiksuksi, mutta hakkeroinnista hän ei kirjoita, koska sen enempi lukija kuin kirjailija ei siitä mitään ymmärrä. Näiltä osin arvio pitäisi hankkia F-Securesta.
Tony Sopranos ihmetteli telkkarisarjassa, missä ovat vahvat, hiljaiset miehet. Hole on vahva ja miehinen mutta täynnä suuria tunteita. Sen sijaan 154-senttinen goottityttö Salander on liki autisti. On tuskin sattumaa, että Silta-sarjan Saga Norén kuuluu saman kirjon lievempään päähän.
Millenium-sarjan ytimessä olivat raiskaavat miehet. Voi olla, että tematiikka kantaa heiveröistä ymmärrystä halun ja (väki)vallan ikiaikaisesta liitosta, mutta kun sama aihe toistuu jatkuvasti, alkaa kaivata pankkiryöstödekkareita.
Lagercrantz on pehmentänyt Larssonin romaanimaailmaa, jopa niin että Lisbethin isänmurhan hän kuvaa toisin kuin Larsson – dekkareiden sisälläkin elämme totuuden jälkeistä aikaa. Lagercrantz kirjoittaa niin kuin melko lahjakas, hyvän kirjoittajakoulutuksen ja vielä paremman kustannustoimittajan saanut kirjailija kirjoittaa, joten ei siitä jylhää tragediaa synny. Ratkaisu sisarvihaan on, no, ruotsalainen.
Nesbø on oma itsensä tuoreimmassa Hole-kirjassaan, joka suomeksi ilmestyy lokakuun alkupuoliskolla. Pohjimmainen teema murhan ympärillä on miesten välisen ystävyyden pimeä puoli. Aiemmin Nesbø on sivunnut miesten välisen vihollisuuden ulottuvuuksia.
Dahl julkaisi kymmenen kirjaa Tukholman poliisin erikoisryhmästä. Kirjat ovat sivistyneitä, kodikkaitakin; jos niillä olisi ääniraita, se olisi 50-luvun jazzia. Nesbøllä se olisi 70–80-lukujen punkkia ja heviä. Seppo Jokinen on Dahlin maalaisversio: heitä lukiessa ymmärtää, miksi moni etsii työpaikalta sitä perheyhteyttä jota ei kotoa löydä.
Viime kirjoissaan Dahl on siirtynyt vakoilun maailmaan, jossa edes lähimpiin ei voi luottaa. Pahuutta selittää paitsi vakoojien petollisuus myös koulun pihamaiden teinihelvetti. Shakespeareen ja James Joyceen Dahl viittaa tiiviisti. Tulee itsetyytyväinen olo, kun viitteet tajuaa.
Raymond Chandler loi Philip Marlowen hahmon ja kirjoitti dekkareista esseen, jolla on sama nimi kuin tämän jutun otsikolla. Olen muokannut Eero Huhtalan suomennosta:
Noille viheliäisille kaduille pitää mennä miehen, joka itse ei ole viheliäinen, joka ei pelkää ja joka ei ole tahrannut sieluaan. Hän on sankari, siinä kaikki. (–) Hänen pitää olla kunnian mies, vaistomaisesti, asiaa edes ajattelematta (–). Hän puhuu siten kuin ikäkautensa mies puhuu, toisin sanoen karkeasti veistellen, huomaten herkästi groteskin, inhoten puolivillaisuutta, halveksien pikkumaisuutta.
Harry Hole on liian rikki sankariksi, ja sielukin on likainen. Nyt on naisten vuoro: Salander on yksitotinen kostaja, sielultaan teflonia. Sopii miettiä, onko hän kunnian nainen. Chandlerin nokkelan kyynistä huumoria ei näistä kirjailijoista tavoita kukaan.
