Henrik Meinander: Samaan aikaan. Suomi ja maailma 1968. Suom. Kari Koski. Siltala 2019.
Kai Häggman, Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma: 1939. Kuvatoimitus Jukka Kukkonen. WSOY 2019.
Kirjan kansi on äänirauta: se antaa sävelkorkeuden. Henrik Meinanderin teos keskittyy väljästi vuoteen 1968, ja kannessa on Helsingin Makkaratalon parkkitasolla autosta nouseva perhe. Risto Louneman ottama kuva on alun perin ollut Viikkosanomissa, ja se lehti onkin luontevasti osa kirjan mittavaa lähdeluetteloa.
Takakannessa leirintäalue muistuttaa tuosta ihmeellisestä ajasta, jolloin matkailu tarkoitti telttamajoitusta, ei all inclusive -hotelleja. Sisäliepeeseen on kuvatoimittaja Nora Ervalahti valinnut näkymät Neuvostoliitosta ja Yhdysvalloista. Jälkimmäinen kuva on energisen riehakas: Richard Nixon tuulettaa. Neuvostokuva on hillitty. Joukko ihmisiä välikausitakeissaan on lähdössä rakennuksesta, joka kyltin mukaan on gostinitsa, hotelli.
Sisäsivuilla tuuletus jatkuu. Ensimmäinen kuva on Stanley Kubrickin elokuvasta 2001: avaruusseikkailu (1968). Taivaita tavoittelee seuraavakin: kommunistisen puolueen pikkupioneerit marssivat Tampereella ja julistavat rakettirekvisiitalla, että avaruusaika on heidän. Eipä tästä enää puutu kuin viittaus Saukin (Sauvo Puhtila) ja Pikkuoravien esittämään Kuurakettiin.
Kuvat kertovat yltiöoptimismista ja sellaisesta tekniikan palvonnasta johon vasta nykyaika on sittemmin yltänyt. Kuusikymmenluvun ideat eivät ihan putkeen menneet. SKP on kuopattu eikä kosmosta valloitettu siten kuin unelmoitiin. Kubrickin leffa kestää yhä katsomisen.
Runsaan sadan ensimmäisen sivun kuviin on päässyt kolme nimettyä suomalaista. K. A. Fagerholm keskustelee Ruotsin lähettilään kanssa, Urho Kekkosen katse on vakaa vaalijulisteessa, ja Jörn Donner vetää tupakkaa ilme raukeana. Voiko tästä päätellä jotakin?
Fagerholm edustaa skandinaavisuutta, jota myös muutama satatuhatta suomalaista siirtolaisina tuohon aikaan toteutti, ja Kekkonen on voimiensa tunnossa. Entä Donner? Hänessä yhtyi skandaalinkäryinen julkisuus suomenruotsalaiseen elitismiin, mikä sopi aikakauteen, siitä huolimatta että Donner ei sopinut mihinkään lokeroon. 1968 hän julkaisi Maailmankirjan sekä elokuvan Mustaa valkoisella. Edellisenä vuonna oli ilmestynyt Uusi maammekirja. Sekin on yhä lukemisen arvoinen.
Meinander arvelee, että vuonna 1968 Suomi oli suomalaisimmillaan. Silloin myös Kekkonen oli hänen mukaansa kovimmassa iskussa, ei Etyk-vuonna 1975 kuten usein väitetään. Sota oli maksettu, talous kasvoi, suuret ikäluokat rynnivät. Tästä joku voisi päätellä, että suomalaisuus on puolivuosisataa lasketellut alamäkeä. Ainakaan samanlaista optimismia ei ollut edes 80-luvun kulutusjuhlan aikaan.
Avainkäsite on tunnemaisema. Tästä Meinander kirjoitti jo teoksessaan Suomi 1944. Ilmaisu on sukua ajan hengelle mutta metaforana joustavampi. Takakansi kysyykin aiheellisesti, kenen vuotta 1968 nyt muistellaan – tai muisteltiin viime vuonna. Tekijän työkiireet lykkäsivät kirjan ilmestymistä.
Vuoden 1968 tunnemaisemassa on itse kukin kulkenut omia polkujaan, mutta maamerkkejä sanotaan yhteisiksi: suurvallat, Kekkonen, Makkaratalo. Kiistelty rakennus valmistui 1967. Sen paikalta purettiin uusrenessanssia edustanut Skohan talo. Monille talo edustaa yhä uuden arkkitehtuurin täydellistä mauttomuutta, vanhan purkuvimmaa ja tekniikan palvontaa.
Aika oli sellainen. Alvar Aaltokin tarttui vanhaan ideaan moottoritiestä rautatieasemalta Pasilaan ja olisi halunnut nostaa tien pylväiden varaan, ratakiskojen päälle. Tampereella suunniteltiin moottoritietä läpi Pyynikin sekä Tammerkosken pistämistä tunneliin. Vuotta 1968 on sanottu hulluksi vuodeksi, mutta ilmaisu ei viittaa näihin kuusikymmenluvun ihmeellisiin ideoihin.
Meinander haarukoi aikakautta suurvaltapolitiikasta talouteen ja ihmisten arkeen. Painopiste on rakenteissa. Ajan henki tosiaan haisi tupakalle ja bensalle, mutta hiukan tunnemaiseman perustaso, ihmisten arki, tuntuu tekstissä päälleliimatulta. Ehkä ongelma on väistämätön yleisesityksessä, joka pyrkii kattamaan kaiken ja sisältää myös perustutkimusta. Meinanderin yritys on kiitettävän kunnianhimoinen, mutta ei onneksi niin kunnianhimoinen kuin oli Donnerin kirja koko maailmasta.
Oliko tuo vuosi hullu? Viime vuosisadalla taatusti oli monta paljon hullumpaa vuotta. Vuoden 1968 hulluus oli monien mielestä myönteistä; tavoitteena oli vapautua menneisyyden ikeestä. Pikkuoravat saattoi olla kepeä muistuma 50-luvun lapsekkaasta iskelmäkulttuurista, mutta myös 30-luvun tunnemaisema viipyi pitkälle kuusikymmenluvulle, ja siitä ne kulttuurisodat syntyivät.
Arvovallankumouksen siunauksellisuudesta riittää yhä riitaa, ja sivistynyt riitely onkin virkistävää. Selvää kuitenkin lienee, että nykyisin on helpompi olla konservatiivikin siksi, että 50 vuotta sitten oltiin radikaaleja. Tuon ajan pahimpia luutumia ei enää tarvitse murehtia.
Ajan kulkua on vaikea jäsentää. Kuolleet ja syntyneet auttavat. Vuonna 1968 kuolivat Unto Mononen ja Juri Gagarin – tangon kaiho ja avaruusunelmat! Teppo Numminen ja Stan Saanila syntyivät, joten lätkän ja stand up -komiikan joitakin ihmisiä ilahduttava riemukulku oli idullaan. Juha Hurme ja Pertti Neuman olivat kymmenvuotiaita, nyt kohta eläkeiässä, ja Meinander oli kahdeksanvuotias, joten hänellä lienee lapsen muistoja tunnemaisemasta, ehkä television Sirkus Papukaijasta. Itse olin koulupoika. En saanut äänestää vuoden kuumissa vaaleissa Kekkosen, Veikko Vennamon ja Matti Virkkusen välillä.
Entä samaan aikaan toisaalla? Meinander siteeraa Donneria, joka kiteytti jotakin olennaista: ihmiset kokevat maailman yhtenä, saman silmänräpäyksen kaikkialla yhtä aikaa ja kaikkien ongelmat ominaan.
Tuolloin tosiaan saattoi näyttää siltä, että Arvo Salon Lapualaisooppera ja Mao Dezongin kulttuurivallankumous olivat yhtä ja samaa tapahtumien vyöryä. Jokainen aikakausi luo harhansa. Ongelmallinen ajatus universaalista samanaikaisuudesta taisi syntyä kuusikymmenluvulla.
Meinander kasvoi akateemisessa perheessä Helsingissä ja on täysin kaksikielinen. Ehkä oma taustani, ja ammattini, saa muistamaan toisen sävyisen tunnemaiseman. Tarja Rautiainen, musiikin tutkija, on selvitellyt 60-luvun kevyttä musiikkia ja puhuu korkeasta ja matalasta protestista.
Korkean protestin kärjessä olivat Kaj Chydeniuksen kaltaiset kulttuuri-ihmiset, matala protesti kiteytyi Irwin Goodmanin rienaavassa äänessä. Jos siis sattui katsomaan tunnemaisemaa matalalta, siellä näkyi Irwinin nahkaisen lierihatun lisäksi Urpo Lahtinen, joka maailmanlaajuisestikin teki ainutlaatuista lehdistöhistoriaa.
Näitä kahta ei Meinander mainitse. Hän mainitsee Mick Jaggerin ja hovikelpoisen Ilkka Lipsasen. Dannyn ura on kiistaton, mutta syvä arvomaailman mullistus taisi tapahtua myös siellä, missä Hymy-lehti ja Vexi Salmen sanoitukset osuivat ja upposivat. Tosiaan: kenen vuotta 1968 muistellaan?
Vuotta 1968 ei voi ymmärtää ilman vuotta 1939. Tuon ajan tunnemaisemaa on jälkikäteen nimitetty talvisodan hengeksi. Oliko henki maanisdepressiivinen?
Lokakuussa 1939 kulttuuriväki kokoontui Aleksis Kiven patsaan paljastustilaisuuteen. Aaro Hellaakoski kuvaili tunnelman olleen kuin Golgatalla. Sotaan oli kolme viikkoa. Patsas sopi ilmapiiriin; siinä totisesti ei ole mitään siitä riemukkaasta energiasta, jota Kiven pääteos henkii.
Sodan alkuviikot olivat ankeita. Sitten tuli tietoja suomalaisten yllättävistä voitoista ja tuen osoituksia maailmalta, ja ainakin osan kansaa valtasi katteeton optimismi. Masennus vaihtui maanisuuteen ja jopa kuvitelmiin, että Suomi voisi sanella rauhanehtoja.
Sotilaat tiesivät paremmin, ja C. G. E. Mannerheim ja J. K. Paasikivi olivat peruspessimistejä. He pitivät sotaa ”Erkon sotana”. Neuvotteluissa ulkoministeri Eljas Erkko oli vastustanut Neuvostoliiton aluevaatimuksia, koska ei uskonut sotaan.
Maailman tappiin tästä riittää väittelyitä. Olisiko Mannerheimin järkevyys johtanut parempaan kuin Erkon kuvitelmat? Ehkä, ehkä ei. On silti kiehtovaa ajatella, että Erkon hölmöydestä seurasi jotakin parempaa kuin olisi seurannut Marskin viisaudesta. Historia on ihmeellistä. Se ei liioin vastaa, kun kysytään.
Kirjan nimi on 1939. Kannessa tyttö istuu veneen keulassa matkalla kesäpäivän viettoon. Ansiokas kuvatoimittaja on Jukka Kukkonen, kuten oli saman ryhmän vuotta 1918 käsitelleessä kirjassakin.
Sisäkannen lehdenmyyjäpoikien ja olympiastadionin kuvan jälkeen siirrytään kliseisiin. On kansallispukuisia naisia, kuvassa on nuori lotta, johon on lisätty värit, on ilmakuva Punkaharjusta, toinen Aulangolta. Oliko Suomi suomalaisimmillaan myös kesällä 1939, ei vain 1968?
Vähä vähältä idyllit vaihtuvat uhkaan ja karuihin rintamaotoksiin. Ne sopivat Teemu Keskisarjan tyyliin. Aihe on moneen kertaan kaluttu, mutta Keskisarja kutoo tutuista aineksista näkemyksellisen tekstin. Hän kirjoittaa toinen jalka Raatteen tien hylsykasoissa, osaa käyttää yksityiskohtia, ja luoda tunnemaisemaa, ei vain kertoa siitä.
Talvisodan henki ristivalottuu. Keskisarjan mukaan Suomi oli särkyneempi kesällä 1940 kuin vuotta aikaisemmin ja sota siitä erityinen, että molemmat osapuolet hävisivät. Kysymyksen muodossa hän esittää ajatuksen, että sotaan syyllisiä olivat suurvallat ja niiden ylikansalliset aggressiot, eivät pienet kansallisvaltiot, jotka jyrättiin. Tulkinta ei liene muodikas.
Markku Kuisma käsittelee sodan suuret puitteet: kyse oli Leningradin turvallisuudesta ja Ruotsin kaivoksista. Kirjoittajana Kuisma on levollisempi ja sarkastisempi kuin Suomi-konepistoolista inspiraation saanut Keskisarja. Molemmat ymmärtävät populaariesityksen haasteet.
Kai Häggman tarttuu kirjalliseen ilmapiiriin. Erkki Palolammen Kollaa kestää on, sensuurin jäljiltäkin, yllättävän realistinen sotakirja. Mika Waltari julkaisi surkeimman teoksensa Antero ei enää palaa. Häggmanin teksti rakentuu näiden jännitteelle sekä hotelli Kämpin toimittajailmapiirille. Yhdysvaltalainen Martha Gellhorn oli joukon näkyvin. Hän oli jo raportoinut Espanjan sisällissodasta ja jatkoi täältä Kiinaan. Talvisota oli vain yksi pysäkki. Sodasta riitti kirjoitettavaa lähivuosiksi.
