Petu Partanen kulkee itse ompelemissaan sarka- ja villavaatteissa, korjaa haitarit ja mummolan työkalut. Hän kunnioittaa perinteisiä käsityömenetelmiä ja niiden taitajia.
Nuorukainen pyörittelee kirvestä käsissään orimattilalaisen kotitalonsa keittiössä. Maallikolle se on peruskirves varrella ja terällä, mutta Petu Partanen, 15, näkee syvemmälle työkalun sieluun ja rakenteisiin. Hän esittelee ponnen, ponnen nupin ja mahan, varren mahan, selän ja niskan, silmäpuun, tukkapuun…
”Olen tehnyt varret kahdeksaan kirveeseen. Jemmassa odottaa vielä 30 kirveen päätä, tutuilta ja mummolasta kertyneitä”, hän kertoo. Petun intohimona ovat vanhat käsityömenetelmät. Ja mitä hän kulloinkin tekee, sen hän tekee täysillä.
”Olen vaativa persoonallisuus ja henkisesti 30-luvun ihminen”, hän luonnehtii tekijä-minäänsä. Yllään Petulla on henkseleillä somistetut villakangashousut, viimeisen päälle tyylikkäät.
”Löysin alkuperäiset housut puuliiteristä, leikkasin ne mittojeni mukaan kaavoiksi ja ompelin itselleni. Muotini on kultainen 30-luku, koska se on käytännöllistä ja visuaalisesti kaunista.”
Housut riippuivat vanhassa puuhenkarissa, jonka hän putsasi ja vahasi. Mehiläisvahasta sekä pellava- ja ruokaöljystä koostuvan seoksen keittämiseen hän rakensi uunin vanhoista tiilistä ja pelleistä.
”Eniten kiehtoo, miten romusta voi saada jotain käytännöllistä. Tai jos on kasa jotain materiaalia, mitä siitä voisi tehdä.”
Nahkasta kirjoiksi
Petun huone pursuaa tavaraa, sillä hänen silmissään mikään ei ole jätettä. Esimerkiksi joutilaana lojunut nahkaläjä inspiroi kirjansidontaan.
”Minulla on papan veljen vanha Taitokirja 50-luvulta, josta löydän paljon nippelitietoa. Kirja oli huonossa kunnossa, joten purin sen, tutkin rakenteen ja tein uudelleen.”
Nyt kun taito on hallussa, aikeena on sitoa pieniä nahkakantisia muistikirjoja lahjoiksi ystäville.
Työhuoneen kruunu on vanha, poljettava Anker-ompelukone, jonka Petu sai äitinsä motoristikaverilta. Sillä hän on huristellut pukujen ja housujen saumat, tikannut järeämmätkin nahkatyöt.
Sängynpäädyssä riippuu Petun kaverilleen tekemä vaaleanpunainen smokkipuku, jonka kaulukset ja upslaakit odottavat vielä ompelua.
”Löysin kankaan kirpputorilta kahdella eurolla”, hän hymyilee.
Haitarin viemä
Petu sanoo käyttävänsä yhtä päihdettä, jonka nimi on haitari.
”Tämä on niin koukuttava ala, että se on vienyt mukanaan.”
Haitari kiehtoo häntä sekä esineenä että musiikin synnyttäjänä.
”Olen soittanut haitaria reilut kolme vuotta. Kun aloitin, harjoittelin 4–8 tuntia putkeen, siksi opin hyvin. Soitan pääasiassa iskelmä- ja estradimusiikkia. Viime syksynä aloin käydä Lahden konservatoriossa ja olen laajentamassa klassisempaankin tyyliin.”
Petu sieppaa haitarin syliinsä, asettaa sormet näppäimille ja antaa savusaunan ja koivuvihdan tuoksuisten sävelten täyttää huoneen. Ja perään hän vertailun vuoksi soittaa tuoreen konservatorioläksynsä Prelude Skandinavian Suite.
Musikaalisuus on verenperintöä. Isä on soittanut kitaraa, äiti käy laulutunneilla ja opettelee nykyisin haitarinsoittoa Petun johdolla.
Parina päivänä viikossa Petu matkustaa Lahteen mestarin oppipojaksi harmonikkakorjaaja Jukka Nikan pajalle. Pajalla hän on oppinut roppakaupalla käytännön taitoja ja päässyt pohtimaan käsityön filosofisia ulottuvuuksia. Haitari on kuin ihmiskeho: pelkkää oiretta ei voi hoitaa, vaan on tutkittava kokonaisuus, etsittävä juurisyyt.
”Jos palkeet ja koneisto eivät ole tiiviitä, kielet saavat eri määrän ilmaa ja se kuuluu äänessä.”
Haitarinkorjaus antaa Petulle suurta iloa ja tyydytystä.
”Jukan luona ajatteluni on kehittynyt eksponentiaalisesti! Hän sanoo, mitä minun pitää tehdä, mutta ei sitä, miten teen. Paras oppini on kaikessa käsityössä ollut epäonnistumisten ja kokeilujen kautta oppiminen.”
Petu korjaa nykyään myös asiakkaiden haitareita. Tilaustyöt nostavat joskus hien hattuun, sillä aikataulut ovat määriteltyjä ja lopputuloksen on oltava täydellistä.
Käsityöt ja soittaminen tukevat Petusta loistavasti toisiaan. Molemmissa tarvitaan keskittymistä, harjoittelua ja kiitollisuutta epäonnistumisista.
”On mietittävä kokonaisuuksia. Kiireen kanssa ei voi tehdä, sillä sen myötä tulee virheitä, joiden korjaaminen vie enemmän aikaa.”
Innostavia kässätunteja
Petu kiinnostui vanhoista työkaluista ja menetelmistä jo pikkupoikana viettäessään maatöidentäyteisiä kesälomia mummolassa Savossa. Ensimmäisen käsityönsä hän teki alle kouluikäisenä.
”Isä opetti tekemään puulusikan. Vaikka vaikeaahan se oli, kun puukossani ei ollut terää.”
Muiden neuvoista sekä kirjoista ja netistä oppiminen on aina ollut Petun kehittymisen ydintä. Peruskoulun käsityötunnit antoivat mahtipotkun lajiin.
”Yläasteella valinnaisissa käsitöissä sai tehdä hyviä projekteja, tein muun muassa kaiuttimen, josta rakensin myöhemmin radion. Tekstiilitöissä ompelin itselleni kokopitkän sarkamanttelin.”
Ikätovereista ei löydy hengenheimolaisia, sillä perinnekäsityöt koskettavat harvaa teini-ikäistä.
”Minua sanotaan vanhanaikaiseksi, mutta ne, jotka ymmärtävät käsitöistä, tulevat juttelemaan. Ajatusmaailmani on hyvin looginen ja joitain se ärsyttää.”
Kavereiden kanssa hengailu koulussa on Petun mielestä kivaa, mutta vapaa-ajalla harrastukset eivät välttämättä nykyisin kohtaa.
”Ennen käsitöitä pelasin tietokoneella hirveästi. Ja pelaan edelleen, jos ei ole tekeillä musiikkiin tai käsitöihin liittyvää enkä pääse haitariverstaalle.”
Nohevan nuoren taidot on huomattu. Viime talvena hän sai työstään Taitoliiton Junior Taito -palkinnon. Peruskoulun Petu päätti tänä keväänä, ja syksyllä hän aloittaa Lahden lukio Gaudiassa musiikkilinjalla. Tulevaisuuttaan hän ei ennusta, mutta käsitöihin se liittynee.
Sarkarullat odottavat
Viime kesänä Petu soitti bändin kanssa Orimattilan kirkossa omassa konfirmaatiotilaisuudessaan. Sittemmin hän on keikkaillut haitarilla muidenkin rippikirkoissa. Esiintyessään hän pukeutuu itse ompelemaansa rippipukuun.
”Tein puvun kirpputorilta löytämästäni armeijan laivaston takista: ratkoin saumat, tein matemaattiset laskelmat ja piirsin kaavat. Siitä tuli kyllä hieno.”
Mummolareissuilla Petu poikkeaa mielellään Pieksämäellä vanhan pukutehtaan varastolla, joka on perinnekäsityöläisen aarreaitta.
”Ostin sieltä kaksi vajaata sarkarullaa, joista saa neljä miesten pukua. Teen ne heti, kun taidot riittävät. Vielä on kehitettävä muotoa ja hahmottamista eli kaavojen muuttamista. Haluan ommella sarkapuvun käsin, sillä siten tulee parhain lopputulos. Tähän asti olen vain harsinut ja vetänyt koneella päälle.”
Tänä kesänä Petu viettää taas pitemmän ajan mummolassa. Kirvesmies-papalta jäi kuoleman jälkeen valtava määrä työkaluja, joita on hauska kunnostella. Entisellä maatilalla on useita vanhoja ulkorakennuksia, joihin Petu on raivaamassa itselleen työtiloja.
”Olen maalannut jo viidentoista ikkunan pokat, ja paljon on vielä jäljellä. Tänä kesänä pitää pönkätä vinossa oleva kuivuri ja traktoriin vaihtaa raidetanko ja suoristaa pellit.”
Vaan olisipa enemmän aikaa! Juuri nyt Petun näppejä polttelee huoneen nurkassa odottava vanha 30-luvun haitari, Kouvolan harmonikkatehtaalla valmistettu.
”Siinä on vielä iso urakka, ainakin sata tuntia. Ensimmäisenä olisi korjattava äänenvaihtaja. Mutta kuntoon aioin sen saada, sillä siinä on muhkea ääni ja todella jämäkkä basso.”
