Aleksi Mainio: Erkon kylmä sota. Helsingin Sanomat Moskovan varjossa. Siltala 2018.
Antti Blåfield: Loistavat Erkot. Patruunat ja heidän päätoimittajansa. Otava 2015.
Leena Liukkonen: Aatos. Siltala 2014.
Täyden kuun öinä Aatos Erkko nukkui huonosti. Lapsena hän oli kokenut Helsingin ilmapommitukset, ja lentokoneet tulivat aina kirkkaina pakkasöinä. Sotaa pakoon Erkko pääsi Ruotsiin ja olisi sinne tahtonut jäädä, mutta isä, Elias Erkko, jyräsi kaikessa.
Leena Liukkonen kirjoittaa sodan pojista, joiden isät miehisyydessään olivat ylivoimaisia. Liukkonen pyrkii liittämään Aatoksen elämää aikalaisten kokemuksiin, ja epäilemättä Aatos olikin sodan kasvatti mutta myös ainut, jonka isä oli ulkoministeri ja joka pakotettiin perimään Suomen suurimman lehtitalon johto.
Ehkä seitsenvuotias poika oli myös kuullut, miten J. K. Paasikivi nimitti talvisotaa Erkon sodaksi. Syksyn 39 neuvotteluissa isä oli taipumaton; Paasikivi ja Gustav Mannerheim alueluovutuksiin olisivat myöntyneet. Kiista jatkuu yhä, ja miksipä ei jatkuisi; koskaan emme saa tietää, kumpi linja olisi ollut parempi.
Aatos näyttää pitäneen isän linjaa oikeana, vaikka itse hän vanhemmiten, 80-luvulla, pelkäsi Neuvostoliittoa ja olisi taipunut enempäänkin kuin tarpeen. Isää hän puolusti mutta ei koskaan antanut tälle anteeksi. Ristiriitaista? Elämä on, sanottiin muinoin mainoskielellä.
Aleksi Mainio kiteyttää näkökulmansa kirjan nimeen. Helsingin Sanomat oli kylmän sodan solmukohta ja suku Eero Erkosta (1860–1927) lähtien maan eliittiä. Eliakselle (1895–1965) tämä sopi, Aatos (1932–2012) koki olevansa eliitin ja elämänkin ulkopuolinen.
Toimittajien näkökulma tapaa korostaa eliittien vastaisuutta tai kriittisyyttä. Antti Blåfield, entinen Hesarin toimittaja hänkin, rakentaa anekdootein kuvaa toimituskulttuurista, johon kuuluivat luonnollisina riidat omistajan eli Erkkojen kanssa. Ammattikunnan elämä vallan liepeillä ja laahuksissa onkin omalaatuista.
Taloushistorioitsija tarkentaisi sukupolvenvaihdoksiin. Elias nosti hyytyneen Hesarin, ja Aatoksen aikana lehti paisui niin, että postiluukkujen koossa tulivat kasvun rajat vastaan. Poliittinen merkitys kasvoi sivumäärän myötä, ja kylmä sota ylti rivitoimittajiin. Mainio kirjaa toimituksesta sekä KGB:n että CIA:n agentin. Molemmista on kerrottu ennenkin.
Suomen lähihistoriaa on tapana kertoa vapautumisen näkökulmasta: maailma menee hyvään suuntaan. Hesarin osalta tämä vinkkeli näkyy vaikkapa Janne Virkkusen muistelmissa (Päivälehden mies, 2013). Niissä matkataan suomettumisen varjosta lännen tielle. Ei kliseeksi muuttuneessa näkökulmassa välttämättä vikaa ole, mutta vaihteeksi tekee mieli lainata vaikka Matti Klingen muistelmia.
Klingen 70-luku ei ollut ankea. Se oli menestystarina: Urho Kekkonen avasi EEC:llä ja ETYK:llä maata länteen. Klingeä ei masentanut ulkopolitiikka vaan kammottava arkkitehtuuri ja keskustojen tuhoaminen sekä se yleinen pöhnäisyys joka keskioluen löytänyttä maata vaivasi. Samoista tosiasioista syntyy eri tarinoita.
Mainio on kirjoittanut poliittisen perusteoksen Helsingin Sanomista ja erityisesti sen suhteesta Kekkoseen. Blåfield antaa eloisan kuvan johtavien toimittajien työstä. Jokainen Erkko menestyi aikansa, mutta Aatos nosti lehden ylivoimaiseksi. Itse hän menestyksensä kukkuloilla sulkeutui ja masentui. Hän meni jopa televisioon haukkumaan oman lehtensä.
Toimittajat ja historioitsijat tapaavat kirjoittaa maailman sikäli järjelliseksi, että hulluuteenkin löytyy tolkullisia syitä. Liukkosella on toisenlaista historiantajua. Hän korostaa, miten käsittämätön mennyt aika on – käsittämättömämpi kuin vieras maa. Tuon kuilun sekä kuilun itsensä ja Aatoksen välillä hän osaa kirjoittaa. Liukkonen oli yksi niistä joille Erkko vanhana uskoutui.
Myös toimittaja Lauri Karén (1927–2006) kirjoitti Aatos Erkosta elämäkerran. Erkko ei halunnut kirjaa julki elinaikanaan.
Jo kirjojen määrä kertoo Erkkojen erityisyydestä. Elias oli ulospäin suuntautunut patruuna, Aatos sisäänpäin kääntynyt patruuna. Sekä Mainio että Liukkonen viittaavat Satumaa-tangoon kirjoittaessaan Aatosta vaivanneesta oudosta kaipuusta. Hän ei ryypännyt mutta muutoin hän oli kuin Juha Vainion Albatrossin hahmo.
Aatoskin tahtoi nuorena merille, mutta ei isälleen uskaltanut asiasta puhua. Koulu meni surkeasti, ja suurimpana tragedianaan hän piti suostumista lehtiyhtiön johtoon. Elämän tärkein ihminen oli 30-luvun lastenhoitaja. Tämän kanssa Aatos puhui ranskaa.
Aatos Erkosta on tapana puhua myyttinä. Liukkonen esittelee aika tavallisen, oman ikäpolvensa masentuneen ja yksinäisen miehen. Ulkopuoliseksi hän itsensä koki, ja niin hänet koki myös nuori Pentti Linkola. Tämä muistelee Riitta Kylänpään kirjoittamassa elämäkerrassaan Aatoksen olleen vähän haalea ja ulkopuolinen, veltto muutenkin. Poikien kerhostakin tämä sai potkut mutta suhtautui asiaan välinpitämättömästi. Linkola arveli tuolloin, että pojasta ei koskaan tule mitään.
