Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY 2019.
Eira Hernberg: Lady Ostapeckin maaginen kamera. Amerikansuomalainen taiteilijakutsumus. Docendo 2019.
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja. Siltala 2017.
Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja. Siltala 2019.
On elokuu 1966, ja Sylvi Kekkonen, Johanna Venhon romaanihenkilö, lähtee mökille. Hän heittää päiväkirjalaatikon Morris Minin takapenkille, moottori käynnistyy kolmannella, sora lentää, etukulma raapaisee Tamminiemen portinpieltä. Sylviä naurattaa. Auton kolhimisesta on tullut jo vitsi.
Kolhut huvittavat romaanihenkilöä ja saattoivat ne huvittaa myös todellista Sylvi Kekkosta, vaikka autoilu jäi, kun hän oli kolaroinut raitiovaunun kanssa. Mini oli lahja kuningatar Elisabethilta. Romaanissaan Venho antaa sille vapauttajan roolin, aivan Henry Fordin hengessä.
Kun Ford sata vuotta sitten kehitti T-mallin, hän perusteli kansanautoa paluulla luontoon. Viikon raadettuaan amerikkalaisella työläisellä piti olla mahdollisuus ajaa vapaapäivänä maalle. Tätä kaavaa suomalainen presidentinrouvakin noudattaa.
Kekkosen vuoden 61 Mini oli ensimmäinen pitkässä sarjassa. Noina vuosina ne Suomessakin yleistyivät, mutta Sylvin auto oli väritykseltään ainutlaatuinen: sinistä ja kermanvalkeaa, söötti kuin karamelli, hyvä ettei silkkinauhaa kiedottu ympärille. Se oli osoitettu Suomen presidenttiparille, mutta eihän tällaisia autoja lahjoiteta miehille. Urhon heinäsirkankoivetko muka koukistuisivat kuskinpaikalle (–), ei hänellä ole edes ajokorttia.
Venho on antanut ensimmäiselle luvulle nimen Enkä ikinä pelännyt hevosia. Tämä viittaa lapsuudenkokemuksiin, mutta selväksi käy, että ei Sylvi pelännyt hevosvoimiakaan. Venho tekee hänestä sorateiden valtiatarta: Oli ihan mahdoton ottaa rauhallisemmin, kun pitkään pidätetty vauhti minussa pääsi vapaaksi.
Sylvi myös ajattelee autoa omana huoneenaan, mikä on hiukan väkinäinen viittaus Virginia Woolfiin. Ei Kekkosillakaan neliöistä ollut puutetta; Sylvin ahtaus oli toisenlaista. Muutamalla rivillä Venho kuvaa kesän alun. Ensin on Urho Kekkonen kiertänyt maata Aleksei Kosyginin, Neuvostoliiton pääministerin kanssa, Sylvikin on ollut mukana; sitten on tullut vieras Yhdysvalloista, ulkoministeri Dean Rusk. Nimi ei siis ole Rush kuten kirjaan on lipsahtanut. Edustamista Sylvi mökille pakenee.
Politiikka on romaanissa vaimeaa taustakohinaa. Venho etsii, kuten sanotaan, ihmistä roolin ja julkisuuden takaa. Kerronta on Sylvin sisäistä puhetta Marja-Liisa Vartiolle, kirjailijaystävälle joka on kuollut kesäkuussa, mutta joka mökillä on varsin todellisena läsnä.
Sylvi on 66-vuotias, ajatukset kiertävät lapsuutta, omia poikia, avioliittoa sekä kirjoittamista, ja Vartion kanssa juuri kirjoittamisesta puhuminen on jäänyt kesken: En minä aio enää mitään kirjoittaa, sanoin kovalla äänellä. Ne raapustukset, joita olen Amalian jälkeen kursinut kokoon, ovat lapsellisia yritelmiä.
Romaanin Sylvi ei tiedä, mutta lukija saattaa tietää, että kaksi vuotta myöhemmin Sylvi Kekkonen julkaisee teoksen Lankkuaidan varjossa. Juuri tämä oli ainutlaatuista: hän oli kirjailija, ja tuolloin sitä roolia oli liki mahdotonta yhdistää presidentin puolison rooliin. Oli myös Ester Ståhlberg kirjoittanut, mutta Kekkonen oli Presidentti, isolla Peellä, ja Sylvi oli Ensimmäinen nainen.
Kerrontaa rytmittävät kuvanveistäjä Essi Renvallin monologit. Tämä tekee Sylvin muotokuvaa; Urhosta ja Taneli Kekkosesta hän on jo pystit muotoillut. Hanke ei etene: Sylvin pitäisi näyttää hauraalta ja kovalta yhtaikaa, huokoiselta ja tiiviiltä, pieneltä ja suurelta, lapsekkaalta ja vanhalta. Hänen pitäisi olla surullinen ja onnellinen, hyväsydäminen ja pisteliäs, kaikkea sitä hän on tosimaailmassa (–).
Lukija rinnastaa Renvallin työn romaanin kirjoittamiseen naisesta, joka siis on täynnä vastakohtaisuuksia, sekä ominaisuuksiltaan että mielialoiltaan. Kaiketi monikin ihminen saati avioliitto on ristiriitainen, mutta Sylvin hallittu sisäinen monologi korostaa pikemminkin persoonan vakautta eikä Renvall juuri tuo lisää.
Tarkoitan: kun kuvanveistäjä sanallistaa työnsä ongelmia, hän onnistuu kuulostamaan vain lattealta. Voi tämän tulkita niinkin, että Venho osoittaa, että ei taitava veistäjä ole suuri sanankäyttäjä.
Sylvi Kekkosesta on kirjoitettu yllättävän vähän. Anne Mattssonin tekemä elämäkerta ilmestyi vuonna 2000, ja se on ollut Venhon yhtenä lähteenä, haastattelujen ja arkistojen ohella. Tosiasioiden rajoja Venho ei juuri uhmaa, mutta valitsee tietysti omat painotuksensa.
Sylvi on itsenäinen, särmikäs nainen, joka Vartion ja Paavo Haavikon häissä tokaisee sulhaselle, että ei usko avioliittoon: Sanoin, etten tunne yhtään pitkää liittoa, jossa toinen osapuoli ei olisi surkastunut toisen kustannuksella.
Romaanin alussa auton takapenkille viskatut päiväkirjat kiinnittävät huomiota, koska niitä Sylviltä jäi niukasti. Venholla on siis ollut vapaus kirjoittaa lisää ja pistää Sylvi niitä mökillä polttamaan. Näin Venho saa sopivan tilaisuuden käsitellä Anne-Marie Snellmania ja Anita Hallamaa, Urho Kekkosen rakastajattaria. Kiukku käy selväksi, mutta eniten Sylviä raastaa julkisuus.
Lehdissä Urho Kekkosen naissuhteita käsiteltiin ainakin 50-luvun alusta asti, jolloin Hesari paljasti tämän matkustaneen Italiaan Snellmanin kanssa. Venho tasapainottaa tilannetta ja kirjoittaa Sylville flirttisuhteen Olavi Paavolaiseen. Sytykettä on ollut sen verran, että Sylvin säilyneissä papereissa vilahtaa muutama tapaaminen O:n kanssa. Tämän henkilöllisyydestä ei ole varmuutta.
Sukupuolisuutta Venho käsittelee yhtä pidättyvästi kuin Sylvin ikäluokan naiset tapasivat tehdä, ja kahvikutsut Paavolaisen kanssa ovat kai se raja, johon saakka aihetta voi säädyllisessä, menestymään tuomitussa romaanissa venyttää. Yleisesti kerrotun mukaan Kekkosten aviovuode jäähtyi kaksosten syntymään ja Sylvin sairastumiseen.
Romaanin mukaan liitto alkoi rajuna rakastumisena ja muuntui yhtä syväksi mutta etäisemmäksi kunnioitukseksi. Vartiolle Sylvi selittää: Eikä se ollut mitään sellaista, mitä voisi kutsua jollakin nimellä, liimata sellaisia nimilappuja kuin uskottomuus tai vapaa avioliitto. Ei meillä kahdella ollut muuta vaihtoehtoa.
Mini saattoi merkitä Sylvi Kekkoselle (1900–1974) vapautta, mutta vanha paljekamera, vuoden 1901 Corona View (4 x 5 tuumaa), suorastaan kutsui itsensä Alma Kaukisen (1918–2017) elämään ja muutti sen.
60-luvun lopulla Alman rahat olivat loppu, joten hän poikkesi heräteostoksille kirpputorille New Jerseyssä, Yhdysvalloissa, ja kamera vaati tulla ostetuksi, viimeisillä 50 taalalla. Samalla tavalla Alma, paremmin Lady Ostapeckina tunnettu, oli valinnut hevosenkin. Hän osti sen, joka laitumella ensimmäisenä häntä lähestyi.
Pitkään kamera oli hyllyllä Alman kotona, joka tavarapaljoudessaan sekin taisi muistuttaa kirpputoria. Sitten tuttava toi laakafilmiä, ja loppu on, kuten sanotaan, historiaa. Ostapeckin viimeisin näyttely oli Tampereen Vapriikissa 2011–2012. Lady matkusti itsekin paikalle, ja tuolloin Eira Hernberg hänet ensi kerran tapasi. Haastattelujen ja tiedonkeruun jälkeen syntyi kirja, jota Hernberg jälkisanoissa kutsuu elämäkertaromaaniksi.
Takavuosina puhuttiin dokumenttiromaaneista. Truman Capoten Kylmäverisesti oli sellainen, samoin Paavo Rintalan Lakko. Oma lajinsa on henkilöhistoriallinen romaani; Helena Sinervon Runoilijan talossa teki Eeva-Liisa Mannerista fiktiota, ja niin tekee myös Venho Sylvi Kekkosesta. Hernberg on romaanissaan ilmeisen uskollinen Ladyn kertomalle. Teksti myös tarvitsee Ostapeckin kuvien liitteen ja päinvastoin.
Hernberg zoomaa. Välillä hän menee Ladyn nahkoihin, välillä ottaa etäisyyttä: minä-muoto vaihtuu hän-pronominiksi. Haastavinta lienee ollut tavoittaa New Yorkissa syntyneen puhe, fingelska. Hernberg on onnistunut. Kerronnan läpi kuuluu juuri sellainen nainen, joka ensi sanoikseen Tampereella kysyy Hernbergiltä, mistä tuo mekko on ostettu. Kirpputorien ylivertaisuudesta syntyy välitön yksimielisyys.
Hernberg käy läpi Alman lapsuutta, suvut Suomessa, piikojen elämää sadan vuoden takaisessa New Yorkissa. Ostapeckista tulee taitava valokuvien retusoija ja maalle muutettuaan omaperäinen studiokuvaaja. Studio oli kotona, missä oli myös varasto kirpputoreilta kerättyä historiallista rekvisiittaa.
Näillä lavasteilla, luonnonvalolla sekä parinkymmenen sekunnin valotusajoilla Ostapeck luo kohteilleen, ihmisille ja nukeille, satumaailman. Häkellyttävä vaikutelma korostuu nyt, kun valokuvaajan ammatti uhkaa kadota samalla, kun maailma hukkuu kuviin. Romaani palauttaa mieleen ajan, jolloin saavutuksia edelsi vaivannäkö.
Gösta Sundqvistin laulut askarruttavat: niissä ironian ja vakavan raja oudosti katoaa. Rinnastus lienee kohtuuton, mutta samalta usein tuntuu Harry Salmenniemen novelleja lukiessa.
Iso osa suomalaisen proosasta on taiten tehtyä ja häviää muistista nopeasti. Salmenniemen monet tekstit jäävät aidosti askarruttamaan. Sellainen on novelli K. M. Walleniuksen piilomasennuksesta Uraanilampussa sekä tämän eräänlainen rinnakkaisteksti Haastattelu seuraavassa kokoelmassa. Salmenniemi käyttää narsistisen kulttuurimme terapiakieltä ja kliseisiä julkkistilityksiä taitavasti ja näennäisen helppolukuisesti.
Kaiken takana tuntuu olevan kysymys, miten – ja mistä – vielä voi kirjoittaa. Novelli Ihminen on onnellinen eläin kertoo tästä sekä yhdestä taiteilijakohtalosta. Salmenniemeltä ei puutu rohkeutta lähestyä rajaa jolla oivallus muuttuu latteudeksi. Hän saattaa sen jopa ylittää.
Tuoreimpaan kokoelmaan liittyy kiivas kirjallinen sanasota. Jaakko Yli-Juonikas katsoi löytäneensä Salmenniemen teksteistä naisvihaa. Salmenniemi vastasi. Vuoropuhelu Nuori Voima -lehdessä kiihtyi, ja ulkopuolinen tajusi lopulta vain, että syvästi ja taitavasti vastapuolta solvattiin ja että naisvihaa tongittiin sekä vastustajan kirjoista että sielusta.
Hyvä taide tekee levottomaksi. Niin teki tämä keskustelukin. Siinä kaksi suomalaista, keski-ikäistä, arvostettua mieskirjailijaa kiihtyi pystyttämään omille ja toistensa töille kirjallisia turvakaiteita.
