Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus. WSOY 2019.
Jyrki Lehtola: Tesla metsässä. Kohtuuttomia esseitä. Siltala 2019.

Vanhastaan on tiedetty, että kansankuvausten hauskuus syntyy, kun porsas pääsee karkuun ja huonojalkaiset ihmiset juoksevat perässä. Antti Heikkisen romaanissa ei suurta takaa-ajoa ole, mutta perinteiseen tapaan sattuma kuljettaa, ja väärinkäsitykset luovat komiikkaa.

Hauskaa syntyy siitäkin, kun kylän viimeinen veteraani on kuolla luonnollisesti ennen kuin ehtii armomurhata itsensä sekä umpeen dementoituneen vaimonsa, joka leikkelee lehdestä omia kuviaan. Oikeasti kuvissa on Katri Kulmuni.

Heikkinen kirjoittaa vähän kuin Minna Lindgren, joka myös tekee elämän viheliäisyydestä, vanhenemisesta, komiikkaa ja joka myös ylivirittää tekstejään.

Maaseudun tulevaisuudessa murre luo pohjasävyn, mutta savo pysyy aisoissa, vaikka tarina paljolti repliikkien varassa kulkee. Kyläläiset valmistautuvat kesäjuhlaan, ja myös työväenyhdistyksen viimeinen veteraani toivoo juhlasäätä: Nostas vaan semmosen trompin, jotta porakaivot kaatuu.

 

MAASEUDUN TULEVAISUUS on “yhdenpäivänromaani”, kuten ovat vaikkapa Joel Lehtosen Putkinotko ja Volter Kilven Alastalon salissa. Näistä vain Heikkisen kirjan myös lukee päivässä. Tämä ei välttämättä ole kritiikkiä: tällaista romaanituotanto nykyisin on.

Heikkinen on ottanut tehtäväkseen kuvata ja luoda modernin maaseudun, eikä kilpailijoita juuri ole. Viimeisin suuri maaseuturomaanien aalto oli 1970-luvulla, ja viimeiseksi se jäi. Silloinkin kylät tyhjenivät, mutta tuohon aikaan myös maatalous mullistui.

Sen ajan kirjoista on jäänyt alakuloisia muistikuvia paitsi siitä yhdestä, jossa omalaatuinen mies pyörittää kiveä pitkin Jerusalemin kylää. Heikkinen astuu empimättä Heikki Turusen jalanjälkiin, joten Maaseudun tulevaisuuden kylän nimi on Nasaret.

Romaanissa vilahtaa myös Heikkisen itsensä oloinen kirjailija, jota sanotaan köyhän miehen Turuseksi. Tämä on kätevä tapa kuolettaa aiheellistakin kritiikkiä. Heikkisellä on silti ansionsa, ja hän on lajinsa viimeinen. Hän tekee savon murteella aluepolitiikkaa.

 

HEIKKINEN NÄYTTELEE myös, ja jotakin kesäteatterimaista romaanissa onkin. Paljon tapahtuu, ja henkilöt ovat karikatyyrejä. Kun muuan Jarmo-isäntä on öykkäri ja sovinisti, hän on sitä viimeisen päälle, ja tietysti juuri hänen poikansa on homoseksuaali.

Parisataavuotisen sukutilan Esko-isäntä syö masennuslääkkeitä ja päätyy ulosottoon, ennen kuin avautuu vaimolle. Työväenyhdistyksen ainut jäsen ajelee Mersulla ja vihaa jokaista. Pari kansanmiestä istuksii kesäkaupan pihapöydässä kommentoimassa, kesäjuhlia varten kypsyy rosvopaisti ja kylää kiertelevä susi on yhtä uhanalainen kuin asukkaat. Vahvimmat eli joustavimmat ovat tietysti naisia.

1970-luvulla maatalous modernisoitui pääomavaltaiseksi ja läpiteknologiseksi. Heikkinen ei tätä uutta työtä kuvaa. Hän kirjoittaa nykymaaseudulle moderneja asenneristiriitoja.

 

SAVOKSI ILKEYSKIN kuulostaa hauskalta. Jyrki Lehtolalle ilkeys on tavaramerkki. Hänen kielensä on tautologista ja hokevaa. Se mikä heijastelee sitä julkisuutta, jota Lehtola pilkkaa ja jonka osa hän itse on. Silti Tesla metsässä on varsin vakavamielinen kirja.

Joel Lehtonen päätti 1930-luvulla uransa illuusiottomaan Henkien taisteluun. Kirjaa luettiin avainromaanina eli henkilöiden takaa etsittiin todellisia ihmisiä. Lehtosen kehyskertomuksena oli Paholaisen ja Jumalan mittely päähenkilön sielusta, ja jumalaiseen monologiin Lehtolakin kirjansa päättää, mutta nykysatiirin henkilöitä ei tarvitse arvailla. Neljän vuoden takainen traktorimielenosoitus Senaatintorilla näyttää tältä:

Alexander Stubb! (–) Voiko toisen hätää halveksia julkeammin kuin Alexander Stubbilla? (–) Banderolleissa lukee, ettei jakseta, vaikkei ollakaan sinut avoimen tunnepuheen kanssa, mutta kun sen ainoan kerran avautuu, kun tunteitaan kerrankin hädissään purkaa, mitä tämä tämä tämä… helsinkiläinen miesmalli tekee? Se alkaa puhua omista tunteistaan!

 

JORMA ETON tunnetussa runossa suomalainen huusi rannalla, ja vastarannalta huusi samanlainen. Lehtolan Suomessa osapuolet ovat jo niin kaukana toisistaan, että huuto ei kuulu tai ole ymmärrettävissä. Tapana on puhua kuplista.

Teema on sama kuin Heikkisen romaanissa, jossa eläkkeellä oleva keittäjä ottaa vangiksi kaupunkilaisnaisen, koska tämä Facebookissa julistaa maatalouden tarpeettomuutta. Hauskaa siitäkin syntyy: vanki pakenee, ja turhautunut keittäjä lähtee alkoholisoitumaan hulttiopoikansa kanssa.

Perinteistä kulttuurikritiikkiä ei enää juuri kirjoiteta, joten omalla, erityisellä tavallaan myös Lehtola on lajinsa viimeisiä. Tärkein pilkan kohde on Helsingin eliitti, mihin maaseutu tarjoaa hyvän näkökulman.

Lehtolan toinen suuri piruilun aihe on ruoka, sillä vähäosaisuus on väärinsyömistä: Kun tähän vielä sotketaan planeetan tulevaisuus (–), on B-luokan makkaran imeskelijä C-luokan ihminen, joka ei tuhoa vain itseään ja suomalaista yhteiskuntaa, vaan koko maailman syömällä halvalla huonosti.

Jaa artikkeli