Jonathan Franzen: Maailman äärillä. Siltala 2019.
Matti Virtanen: Ilmastopaniikki: hoito-opas. Docendo 2019.
Juha Kauppinen: Monimuotoisuus. Siltala 2019.

Jonathan Franzen sai kuulla Donald Trumpin valinnasta presidentiksi ollessaan Ghanassa. Afrikkaan hän oli lentänyt 12 000 kilometriä kotoa Kaliforniasta nähdäkseen lintuja. Franzen, menestyskirjailija, kutsuu itseään bongariksi, ja Ghanassa tavoite oli rikkoa ennätys. Eräänä aiempana vuonna hän oli nähnyt 1 286 lintulajia.

Myös Afrikassa metsähakkuut ovat harventaneet linnustoa, mutta näki Franzen silti esimerkiksi aarnitokon (Horizocerus hartlaubi) ja afrikantöyhtöhaukan (Aviceda cuculoides). Hän vaikuttaa olevan vähän samalla tavalla hulluna lintuihin kuin Pentti Linkola, ja juuri lintujen takia hän joutui myrskynsilmään.

Jo ennen Trumpin valintaa Franzen oli päätynyt siihen, että ilmastonmuutosta ei kyetä estämään. Hänestä ongelma ei ollut Yhdysvaltojen oikeisto, joka vähät näytti piittaavan koko asiasta. Ongelma oli Franzenin oma viiteryhmä, demokraattien vasemmisto, joka oli ajanut itsensä älylliseen umpikujaan.

Trumpin valinnan jälkeen demokraattien ilmastoväki oli jäänyt haukkomaan henkeään, mikä ei ihme ollutkaan. Sekä liberaali valtamedia että Franzenin kaltaiset älyköt näyttivät olleen täysin tietämättömiä, mitä heidän omassa maassaan tapahtui. Lisäksi Trumpilla on lahja saada ihmisistä pahimmat puolet esiin, ja maansa ilmastoväen hän sai syvemmälle poteroihin.

 

Franzen syyttää omiaan: demokraatit ovat epärehellisiä. Jo 30 vuotta sitten sanottiin, että aikaa torjua ilmastonmuutos on kymmenen vuotta. Samaa sanottiin 20 vuotta sitten, ja niin sanotaan yhä. Tällainen vie luottamuksen.

Myös asioiden tärkeysjärjestys oli mennyt sekaisin: ympäristöliikkeestä oli tullut ilmastonmuutoksen vanki. Franzenille tärkeä kansallinen lintuyhdistyskin oli muuttunut saamattomaksi ryhdyttyään julistamaan, että ilmastonmuutos on lintujen pahin uhka.

Franzenin mukaan yhdistys valehtelee. Ilmastonmuutos ei ole tappanut yhtään lintua. Lintuja uhkaavat niiden elinympäristöjen häviäminen ja villiintyneet kissat. Lintuyhdistys oli pyrkinyt trendikkyyteen ja sokeutunut. Näistä ajatuksistaan Franzen julkaisi esseen New Yorker -lehdessä ja koki kohta loukanneensa ihmisten uskonnollisia tunteita – shit hit the fan, kuten sielläpäin sanotaan.

 

Esseessään Franzen sanoo suoraan, että ilmastonmuutos on aikamme pahin ongelma. Häntä kuitenkin tökkii asiaan liittyvä itseruoskinta ja puritaaninen ajatus, että ihminen on syyllinen jo siksi, että on ihminen. Syyllisyyttä hän itsekin tuntee, mutta hän pyrkii muuntamaan sen Franciscus Assisilaisen hengeksi. Tuo pyhimyshän tunnetusti rakasti lintuja.

Franzenin keskeinen väite on, että ilmastonmuutoksen myötä lähiympäristön ongelmat ovat menettäneet merkityksensä. Kotkia kuolee tuulivoimaloihin, uusi lasiseinäinen stadion Minneapolisissa tappaa tuhansia lintuja, mutta ilmastonmuutoksen rinnalla näillä ei ole merkitystä. Ei ole enää merkittävää, että joka vuosi törmäykset ja kissat tappavat kolme miljardia lintua.

Esseen julkaisu aiheutti myrskyn sosiaalisessa mediassa, ja Franzen julistettiin linnunaivoiseksi ilmastoskeptikoksi.

Ei Franzen skeptikko ole. Hän on pessimisti. Hän haluaa vähentää hiilipäästöjä, mutta ei hän usko napajäätiköiden enää olevan pelastettavissa. Siksi hän haluaa pelastaa edes lintuja.

Mielenkiintoista on, että Franzen koki esseellään loukanneensa puhdasoppisuutta. Hänen mukaansa ilmastoasiat ovat nyt sellaisessa lukossa, että pelkkä yritys keskustella eliölajien kuolemasta vastaa uskonnollisten tunteiden loukkaamista. Tällaisia rinnastuksia kuulee Suomessakin. Niiden merkityksen voinee ymmärtää, vaikka ongelma on uskonnon käsitteen hämärtäminen.

 

Vuosia sitten tein tähän lehteen matkajutun Gambiasta. Siinä ennustin, että pääkaupunki Banjul hukkuu ilmastonmuutoksen vuoksi mereen. Tästäkin syystä on vähän rasittavaa lukea Matti Virtasen Ilmastopaniikkia. Jos Virtanen on oikeassa, kirjoitin ainakin osittain roskaa.

Virtanen on kokenut toimittaja, Hesarin, Ylen ja Alman leivissä uransa tehnyt. Häntä on vaikea ohittaa sekopäänä. Kirjaansa hän on haastatellut asiantuntijoita ja päätynyt asettumaan eräänlaiselle harmaalle alueelle. Ilmasto lämpenee, koska se elpyy 1400-luvun jälkeen vallinneesta pikkujääkaudesta.

Varsinaisen ongelman hän näkee toisin: maailmassa on liikaa ihmisiä, ei liikaa hiilidioksidia. On mahdollista, että kasvihuonekaasut ovat lämpenemisen syy, mutta tätä Virtanen epäilee: lämpeneminen ei ole ollut niin suurta kuin ilmastomallien tekijät ovat olettaneet.

 

Miten Virtasen kirjaan pitäisi suhtautua? Se on perusteellinen ja analyyttinen, ja koska en ole luonnontieteilijä, en edes ilmastonmuutokseen paneutunut toimittaja, en osaa suhtautua kirjaan mitenkään. Sitä korvia huumaavaa hiljaisuutta, joka kirjaan liittyy, osaan ihmetellä.

Jossakin toisessa maailmassa voisi kuvitella, että valtalehtien politiikan ja kulttuurin osastot täyttyisivät säkenöivistä argumenteista Virtasen puolesta ja häntä vastaan. Todellisessa maailmassa edes Yle ei järjestä ihmiskunnan kohtalonkysymyksestä suuria teemailtoja.

Näiden kirjojen lukija jää yksin, vaille julkisen keskustelun tukea. Usein kannanotot ovat sen mukaisia.

Ei Virtasen kirjaa tietenkään täysin voitu ohittaa, mutta enimmiltään sitä on käsitelty sosiaalisessa mediassa, sen median tapaan. Valtalehdessä kirjan arvioi meteorologi, joka itse toimii kansainvälisen ilmastopaneelin raportin arvioijana. Kyseinen paneeli, IPCC, on juuri se elin jota vastaan Virtanen kiivaimmin hyökkää. Meteorologi ei arvostelullaan säkenöivää keskustelua edistänyt.

 

Virtanen operoi kahdella tasolla. Perustaso on tieteellinen: onko ihmisten toimilla merkittävä vaikutus ilmastonmuutokseen? Tämä on juuri se taso, jonka kanssa tavallinen lukija jää yksin.

Kuka kykenee arvioimaan merigeologi Boris Winterhalterin väitettä, että 1900-luvulla alkanut lämpeneminen ei ole poikkeuksellista: ollaan samalla tasolla kuin keskiajalla? Winterhalter myös selittää tapahtumia toisin kuin IPCC: hänestä muutoksen syitä ovat auringon ja merien jaksottaiset vaihtelut.

Biologian professori Antero Järvinen on tutkinut Lapin luontoa 40 vuotta ja väittää, että luonnossa ei ole tapahtunut mitään, mikä poikkeaisi 30-luvun lämpimästä kaudesta. Järvinen ennustaa kylmien aikojen alkavan taas tällä vuosikymmenellä. Ihanko totta? Voin vain toivoa pysyväni hengissä nähdäkseni, onko Järvinen oikeassa.

Eräässä haastattelussa Matti Virtanen sanoi, että kun ihmiskunnan historiaa tarkastellaan jääkauden jälkeen, siis kulunutta 10 000 vuotta, tilanne on pelottava. Mikä on planeetan kantokyky? Virtanen viittaa tällä väestönkasvuun. Se teema onkin mielenkiintoinen.

Eero Paloheimo, alkuvihreä, on toistellut, että väestöräjähdys eli kulutuksen kasvu on ihmiskunnan suurin uhka. Heidi Hautala, toinen alkuvihreä, on sanonut, että puheet väestöräjähdyksestä ovat vanhanaikaisia; ongelma ei ole ihmisten määrä vaan eriarvoisuus.

Luen näitä näkemyksiä samalla tavalla hämmentyneenä kuin Virtasen kirjaa. Koska epätietoisuudelle ei mitään mahda, päätän, että se on myönteinen mielentila. Franzen tuli verranneeksi ilmastokeskustelua uskontoon. Nyt onkin sopivaa muistaa, että tosi uskovaisina on pidetty juuri niitä, joita epäily alati kalvaa.

 

Virtasen toinen taso on raadollinen: ilmastonmuutoksen torjunta tarkoittaa omaisuuksien uusjakoa sekä tiedeyhteisön hyytäviä valtapelejä. Tämä taso on itsestään selvä eikä todista ilmastosta mitään.

Virtanen haluaakin vain kyseenalaistaa ilmastopaniikin luojien motiivit, mutta näkemys ihmisten raadollisuudesta ei ole suuri uutinen. Näin politiikka toimii, aiheuttipa ihminen ilmastonmuutoksen tai ei. Suurempi uutinen ehkä on, että ilmastopaniikki tappaa köyhiä. Näin Virtanen väittää, ja siitäkin voisi yhden väittelyn käydä.

Itse olin taipuvainen Gambia-juttua tehdessäni uskomaan, että ilmasto lämpenee elintapojemme vuoksi ja että kaikki jatkuisi, kunnes viimeinen öljylitra olisi palanut viimeisen teksasilaisen katumaasturin moottorissa. Tuolloin näistä näkemyksistä varsin harva oli kiinnostunut.

Sitäkin hämmästyttävämpää on, että aivan äkkiä, syksyllä 2018, ICPP:n raportit hallitsivat kaikkea julkisuutta. Samalla asia politisoitui. Lopulta jopa Jussi Halla-aho kertoi uskovansa ilmastonmuutoksen olevan ihmisten aikaansaamaa, ja uskosta hänenkin kohdallaan lienee kyse. Halla-aho on väitellyt kirkkoslaavista, ei luonnontieteistä.

On ihmeellistä, miten nopeasti ja yllättäen uusi poliittinen agenda luotiin. Kenen organisoimana? Miksi juuri nyt? Täysin riippumatta ilmastonmuutoksen syistä olisi tässä poliittisessa prosessissa jollekin uusi kirjan aihe.

 

Jos Jonathan Franzen haluaisi nähdä kultasirkun (Schoeniclus aureolus) hänen olisi turha tulla Suomeen. Lintua ei ole täällä tällä vuosituhannella nähty. Aiemmin se oli melko yleinen.

Syksyisin kultasirkut muuttavat kaakkoon, Kiinan yli Kaukoitään, ja noilla seuduilla kultasirkku on suurta herkkua. Kiinassa pyynti on jo pitkään ollut kiellettyä, joten sekä herkun hinta että pyynti ovat kasvaneet, koska ostajat ovat rikastuneet.

Kultasirkun kohtalosta kertoo Juha Kauppinen kirjassaan Monimuotoisuus ja tekee sen, mitä Franzen kaipaa: Kauppinen keskittyy lähiympäristöihin ja lajien katoamiseen. Suomesta on muutamassa sadassa vuodessa kadonnut yli kolmesataa eliölajia, ja tätä prosessia Kauppinen perusteellisesti selvittää.

Tällaisten ympäristöongelmien jääminen ilmastokeskustelun jalkoihin saattaa olla ainut asia, josta Franzen ja Virtanen ovat samaa mieltä. Silti molemmissa kirjoissa tietty yksinäisen soturin rooli viehättää. Franzen kirjoittaa henkeviä esseitä lintujen ohella ystävistään ja suvustaan; Virtanen on asiatoimittaja, melkeinpä asianajotoimittaja. Kirjoittajana Juha Kauppinen kuuluu samaan heimoon Virtasen kanssa.

Sosiaalinen media on kaikkialla, mutta ilmeisesti pelisäännöt Yhdysvalloissa ja Suomessa hiukan poikkeavat. Kun Kauppinen julkaisi huolensa lintujen kadosta, ei häntä somessa kivitetty. Hän sai Kanava-lehden vuoden 2019 tietokirjapalkinnon.

Jaa artikkeli