Ruhtinaan valitusvirsi
Asko Sahlberg: Herodes. WSOY 2013.
Miksi historiallinen romaani? Ehkä siksi, että uutta sanottavaa ei ole, ja kun sen sanoo kertomalla 2 000 vuotta sitten eläneestä Herodes Antipasista, on kuin löytäisi ikuisia totuuksia.
Asko Sahlbergin Herodeksen totuudet ovat, että vanheneminen on viheliäistä ja että valta turmelee. Edellisestä on kirjoittanut myös Philip Roth, mutta Herodeksen totuus on lohdullisempi, koska Antipasin eturauhasta ei ole leikattu eikä hän virtsaa vaippoihin.
Neljännesruhtinas Antipasin valta perustuu väkivallan uhkaan, ja häntä hiertää, että tuli tappaneeksi Johannes Kastajan vaikka tai koska piti miehestä.
Antipasin tytärpuoli Salome on niitä jotka ovat innoittaneet taiteilijoita, siksikin että hänestä tiedetään vähän. Mielikuvitukselle ei ole esteitä vaan kiihokkeita: seksiä ja väkivaltaa.
Uuden testamentin Markus ja Matteus tyttären mainitsevat mutta eivät nimeltä. Muut lähteet eivät mainitse Johannesta. Sahlbergin Antipas on kiinnostunut Johanneksen puheista, vaimo Herodias ja tytärpuoli tuntevat muuta vetoa.
Salomen tanssista isäpuolelleen on maalattu tauluja, ja häneen liitetään eroottinen Seitsemän hunnun tanssi. Kirjallisuudessa kynänsä soppaan ovat pistäneet Gustave Flaubert ja Oscar Wilde. Wilden pohjalta Richard Strauss sävelsi Salome-oopperan.
Iskelmäviisaus kertoo, miten naisessa julmuutta riittää, ja Sahlberg säestää: naiset perin pohjin sekoittavat vallan ja vietit. Johanneksen kuolemaan he eivät ole syyllisiä. Herodes antaa käskyn umpikännissä.
Antipas oli perheväkivallan kasvatti. Hänen isänsä Herodes Suuri tappoi yhden vaimoistaan ja pari lastaan. Isä muistetaan Jerusalemin temppelin laajentajana; alun perin rakennus oli Salomon hanke. Herodes Suuren hauta löytyi Jerusalemin läheltä vuonna 2007.
Antipas ei ollut isänsä mittainen. Juudassa hän hallitsi kahta maakuntaa aikana jolloin Roomaa seudulla edusti Pontius Pilatus. Herodeksessa näillä kahdella on politiikan tajua: he inhoavat fariseuksien kiihkouskonnollista puoluetta.
Vanhan sivistysajan tapaan Sahlberg muokkaa eurooppalaisuuden perustarinoita omaan käyttöönsä. Pilatus lienee yhä nimenä tuttu, ja (k)oululaiset tietänevät Juuttaanmaan.
Koira kuulemma nuolee muniaan koska kykenee. Sama tulee mieleen Herodeksesta. Työ on ollut vaativa, ja siihen Sahlberg on kyennyt. Kerronnasta aistii kirjoittamisen iloa.
Usein historiallisella romaanilla pyritään sanomaan jotakin nykyajasta. Samalla tulee sanoneeksi jotakin kaikista ajoista. Vaarana on joutava viisaus ihmisen ikuisesta osasta.
Mika Waltari ratkaisi ongelman omalla tavallaan. Sinuhe julistaa, että ihminen ei muutu ja että uutta ei ole auringon alla. Sitten Waltari johdattaa Sinuhen aina vain uusiin seikkailuihin.
Waltari tarkoitti, että ihminen ei muutu paremmaksi. Viime töikseen hän kirjoitti romaanit Valtakunnan salaisuus ja Ihmiskunnan viholliset. Ne sijoittuvat samaan aikaan kuin Herodes ja todistavat, että huonommaksi ihminen voi muuttua.
Waltarin pettymys heijasteli Suomen sodanjälkeistä ilmapiiriä. En ole varma, mitä Herodes heijastelee. Sahlberg rekisteröi uskonnollisen politiikan ongelmat sekä pienen kansan ja suurvallan suhteet, mutta ennen kaikke kyse tuntuu olevan ruhtinaan omasta rauhasta.
Antipas on rajalla. Hän on puoliksi juutalainen; hän on sivistynyt kuin roomalainen mutta alempiarvoisempi; ja hän on hallitsija joka sekä haluaa valtaa että eroon siitä. Sokeakin hän on, mitä naisiin tulee.
Antipasille inhimillisessä on jotakin vierasta. Sikäli hän on tuttu Sahlbergin aiemmista romaaneista: itse olemassaolo on kokemuksena vaikea, ahdistava. Tuollaisesta kirjoittaminen on kai paitsi mahdotonta myös välttämätöntä. Sikäli Sahlberg on aito taiteilija.
Kukaan ei tiedä, miten ihmiset 2 000 vuotta sitten maailman kokivat. Tavanomainen oletus on, että he sotivat, söivät ja naivat jotakuinkin kuin me, vaikka heillä ei ollut deittipalveluja ja kokkiohjelmia.
Kielellinen viitekehys on Vanha testamentti. Se on täynnä valitusvirsiä, niitä kirjoittivat Job ja Jesaja, ja ihmisen viheliäisyyttä valittaa myös Herodes. Vaikka romaani on pastissi, tyylijäljitelmä, ruokoton huumori ja nokkela replikointi ovat Sahlbergin omia mausteita.
Kun Herodes muistaa elettyä, suussa on tuhkan maku. Viini maistuu vereltä. Lajityypilliset ilmaisut ovat latteita, mutta ne toimivat niin kuin Suomi-iskelmä, juuri latteutensa vuoksi. Etäännyttävinä toimivat myös Sahlbergin tiheään käyttämät sanat portto ja murhe.
Kuka enää on murheellinen? No, Eppu Normaali joskus taisi olla.
Myös Juuda oli murheellisten laulujen maa, mutta oliko se sitä samoin kuin nykymaailma? Sahlberg tuntuu korostavan myös eroa: seksuaalisuus on avointa, ja vaikka Herodes ja Herodias elävät kohtalonyhteydessä, molemmat etsivät luontevasti lihan iloja tahoillaan.
Tässä ymmärryksemme luultavasti ei riitä. Valta perustui Juudassa ja Roomassa kuoleman uhkaan, ei yksityisyyttä säätelevään moraaliin. Salomen hurjastelussa Antipasia häiritsee vain avoimuus eli fariseusten reaktiot.
Rooman Sahlberg kuvaa korruptoituneeksi porttolaksi. Kai se huipulla sitäkin oli, vaikka kristillistä synnin käsitettä ei tunnettu. Keisarit olivat vainoharhaisia, mihin heillä oli työsuojelulliset syyt. Monet murhattiin.
Herodes on romaani jumalten kuolemasta. Tämä on Sahlbergin oivallus. Kirja sijoittuu uuden uskonnon syntyaikaan, mutta ei Antipas sitä tajua; lukija tajuaa. Sahlberg jättää Johanneksen ja Jeshuan (Jeesus) sanoman hämäräksi. Antipasiin vetoaa uskonvarmuus.
Mitä Herodes kertoo nykyajasta? Kirja on itseensä tympääntyneen, uskonsa menettäneen maailman romaani, taidolla tehty ja sujuvasti luettavissa, ja vallasta on vanhenevan Herodes-Sahlbergin näkemys kaikenkattava.
Valta turmelee, ja mitätön valta turmelee mitättömät ihmiset. Orjakin ajaa vain etuaan. Tämä yleinen surkeus lohduttaa Herodesta ja vesittää romaania.
Jälkikäteen tuntuu, että historiallinen romaani on luonteva jatko Sahlbergin tuotantoon. Aika ja paikka ovat hänellä ennenkin olleet epämääräisiä, ja Juuda vuonna 30 on täsmällinen ja epämääräinen.
Näin Sahlberg on voinut antaa vierauden tunnoille liki raamatullisen muodon: vaikka usko on mennyt, tyylilaji on papillinen, porttoloitten huumorilla maustettuna. Tämä hetkin väsyttää, jopa lukuromaanissa, mutta kai merkitys voi syntyä myös kontrastista nykyjulkisuuteen.
Televisiossahan poliitikot todistelevat, että valta myös luo tilaa tehdä hyvää, ja kaikki lehdet toitottavat, että eläkeikä lopulta on ihan sitä kaikkein parasta aikaa.
Surkea sota ja rauha
Teemu Keskisarja: Viipuri 1918. Siltala 2013.
Heikki Ylikangas: Rata Rautuun. Ratkaisutaistelu Karjalan kannaksella. WSOY 2013.
Valta ehkä turmelee, mutta valtatyhjiö tuhoaa. Sellainen oli Suomessa vuoden 1918 tienoilla, ja siksi tuhansille ei vanhuudesta ehtinyt tulla ongelmaa.
Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 ei ole historiallinen romaani, mutta reportaasiromaania se lähenee. Lähteet on tunnollisesti kerrottu, mutta tyyli ei ole arkistoista. Se on sukua skandaalilehdistölle, ja miksei olisi: Suomen suurin skandaali vuonna 1918 tapahtuikin.
Keskisarja vie lukijan liki kokijaksi, ja siksi hän puhuu punikeista ja lahtareista. Asiaproosan rajat laventuvat, kun hän kirjoittaa, että jokin yritys meni päin helvettiä. Näkökulmaan sopii, että tyyli on samalla tavoin tylyä kuin kirjoittajan ilme kirjan liepeessä.
Viipuri oli punaisten kaupunki, vaikka sota aluksi painottui Satakuntaan ja Hämeeseen. Keskisarja zoomaa: hän marssittaa esiin loputtomiin todistajia joista edes jokin jälki on jäänyt: Salmén, Lydia, kauppa-apulainen; Pärnänen, Yrjö, koululainen; Ruutu, Hilma, kriminaalivanki.
Tavoite on kertoa, miten sotaa elettiin, miten kuoltiin, miten selvittiin. Ei tässä voi onnistua, mutta pienet asiat valaisevat: Viipurissa ei vuonna 1918 tarvinnut katsoa vain Charles Chaplinin elokuvia; Mustanaamio ja Urhea neekerikin olivat tarjolla.
Ravintola Aristo palveli yötä päivää, ja kun valkoiset valtasivat kaupungin, viinaa vielä riitti. Voitonhuumassa säveltäjä Toivo Kuula tapettiin, omien toimesta. Paavo Haavikko tästä joskus teki kuunnelman ja Raimo O. Niemi filmasi sen MTV:lle: Soitannollinen ilta Viipurissa 1918.
Keskisarjan pääviestiksi kiteytyy, että sota oli suurta sähläystä. Oli ihme, että sitä kyettiin viikkotolkulla käymään.
Kaikki oli uutta. Rintamia ei ennen ollut ollut, ei lennätintä, puhelinta, rautateitä eikä kuularuiskuja. Ammuksista oli pula, ja niitä pelokkaat miehet molemmin puolin räiskivät taivaalle. Väkisinkin mieleen tulee, että jos sotia pakko on käydä, ne kannattaa jättää ammattilaisille.
Punakaarti oli merkillinen armeijaksi. Päälliköitä erotettiin huutoäänestyksellä, välillä tapeltiin venäläisten kanssa, ja kun sota ei maistunut, lähdettiin pois.
Myös moni valkoinen karkasi tai ampui omaan jalkaansa. Jotkut kaihtavat sotaa, jotkut se tempaa mukaan. Silti, kuten Heikki Ylikangas korostaa, kyse ei ollut leikkisodasta: kuolleita tuli valtavasti. Kun pakotietä ei enää ollut, puna-armeija oli vaarallinen vastustaja.
Punapäälliköt Jallu Kaipiainen ja Heikki Kaljunen löysivät sisäisen raakalaisensa, ja kostovaiheessa sen löysi moni valkoinenkin. Sisällissodalla on luonteensa, moni tapettiin silkasta sattumasta, ja rauha taisi olla vielä surkeampi kuin sota.
Valkoisten johdossa vilahtelee tutumpia nimiä: Aarne Sihvo, Woldemar Hägglund ja C. G. Mannerheim, jonka mainetta Keskisarjan lähteet kolhivat. Ylikangas kertoo keskeisten miesten myöhemmät vaiheet.
Viipuriin mausteensa antoi Pietarin läheisyys ja rantarata. Loppuselvittelyissä yksi viaton italialainenkin pääsi hengestään, kun puhui outoa kieltä. Hän kuoli Suomen suurimmassa joukkoteloituksessa: nelisensataa venäläistä tapettiin, moni valkoisia kannattanutkin.
Tapana on ihmetellä syitä. Niitä voi etsiä valtalaista, syksyn 1917 lakoista, ehkä siitäkin että väkivaltaa oli opittu pitämään ratkaisuna. Niin ajattelivat sekä Venäjän kumoukselliset että Suomen jääkärit.
Keskisarjan mukaan tammikuu 1918 oli ensimmäinen hetki, jossa tuhannet suomalaiset halusivat sotaa, sytyttivät sitä ja hyppäsivät liekkeihin, eikä pakkoa ollut kummallakaan puolella. Ehkä ei ollutkaan; pakottamiseen turvattiin vasta myöhemmin.
Keskisarja herättää Viipurin arjen liki eläväksi. Kieli on hetkin yliviritettyä, erityisesti väliotsikoissa, vaikka en minä tiedä, minkälaisia otsikoita teurastuksista pitäisi sorvata.
Koska sekä Keskisarja että Ylikangas kirjoittavat markkinoille, kirjoja on syytä arvioida tekstin ja yleisen historiatietoisuuden kannalta. Kollegat epäilemättä aikanaan nokkivat virheet ja näkemyserot.
Keskisarja paljastaa sodan luonteen, Ylikangas paljastaa lisäksi politiikan että historiankirjoituksen monimutkaisuuden. Rata Rautuun ei ole kevyt lukea, mutta se auttaa, jos vaivana on putkinäkö.
Keskisarja ei käytä sanaa uhri, ei ainakaan juhlavasti, ja Ylikangas ei käytä sanaa raato. Vuonna 1918 molemmat sanat olivat varmasti käytössä, joten kyse on kirjoittajien eroista 2013.
Ylikangas kirjoittaa enimmältään elävästi eikä kaihda pitkiä, pohdiskelevia kappaleita. Keskisarjalla ehkä on mielessä ollut kertoa sodasta nuoremmille, joilla usko kuolemattomuuteen yhdistyy harhakuviin.
Koska Ylikangas kirjoittaa auki myös omaa tutkimusprosessiaan, teksti vaatii keskittymään. Juuri kun kuvittelee asian olevan selvä, Ylikangas vielä kerran kääntää asian ympäri. Lukijalle tämä on raskasta ja kiehtovaa.
Raudussa tiivistyi monia sodan ristiriitaisuuksista. Venäjä ei virallisesti ollut sodassa Suomen kanssa, mutta sillä oli valtiolliset etunsa. Miksi venäläiset siis tulivat rajan yli Rautuun? Miksi eivät pidemmälle?
Ylikankaan pohdinta avaa näkymän mutkikkaaseen reaalipolitiikkaan, jossa sanat ja teot eivät voi olla samassa tahdissa. Pietarin puolustuksesta silloinkin oli kyse.
Mutkikkuudesta kertoo myös, että oli lyhyt hetki, jolloin Saksa kannatti yhtä aikaa Venäjän kommunisteja ja Suomen valkoisia. Eurooppa oli sotinut 1914 lähtien. Saksa soti ensin tsaaria vastaan ja teki rauha kommunistien kanssa niin, että nämä pääsivät käymään sisällissotaa omia valkoisiaan vastaan.
Jakojäännökseksi jäi Muurmannin legioona, joka ei ollut kelvata lopulta kenellekään. Vähän samanlaista ironiaa oli punaisten ryssävihassa.
Molemmista kirjoista saa käsityksen historioitsijoiden tavasta suhtautua lähteisiin, mutta Ylikankaalla tämä korostuu. Ylikankaan teemat ovat laveampia politiikasta taistelutaktiikkaan. Kun hän kertoo näkemyksensä sodan nimestä, vapaussota tai sisällissota, se todella tapahtuu runsaan aineiston ja pohdinnan perusteella.
Ihmiset muistavat ja panevat muistiin niin kuin heille edullista on, raportit ja muut tiedot ovat ristiriitaisia, myöhempien aikojen politiikka vaikuttaa tulkintoihin, ja tämän keskellä Ylikangas luovii vakuuttavan tuntuisesti.
Mihin tietoon voi luottaa? Miten voi arvioida toimijoiden päämääriä? Miten laskea kuolleet, murhatut, kadonneet; ja niitähän, nimi nimeltä, Suomessa nyt on pyritty laskemaan.
Vaikuttaa, että Ylikangaskin tuntee vanhan venäläisen sananlaskun: Valehtelee kuin silminnäkijä.
Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
