Ei naiset naien lopu, kaikki miehet soassa kuole

Tapio Koivukari: Käpykaartilaiset. Johnny Kniga 2013.
Juha Pohjonen – Oula Silvennoinen: Tuntematon Lauri Törni. Otava 2013.
Ville Kivimäki: Murtuneet mielet. WSOY 2013.

Ei kau nuorena naihneensa eikä vanhana sottaa käyhneensä, sanottiin Karungissa, mutta asia tietysti on päinvastoin. Kansanviisauksia kannattaa kääntää nurin kuin likaisia sukkia.

Aina vanhat miehet ovat lähettäneet naimaikäisiä sotaan ja palkanneet kirjallisia renkejä riimittelemään lauluja sankaruudesta. Reino Hirvisepän (Pallen) renkutusten valheellisuuden tajuaa lukemalla Yrjö Jylhän Kiirastulen.

Lahjakkaammat ovat yrittäneet kertoa, mitä sota todella on, mutta ei se rauhaan kasvaneelle valkene, vaikka lukisi Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan etu- ja takaperin.

Meille joita ei ole koeteltu, sota on joskus aatteellista uhoa, joskus sentimentaalisen moraalin ja tyhjien uutisten polttoainetta. Usein se on viihdettä joka lohduttaa, koska viihteeseen ei kuole.

 

Kolme tuoretta kirjaa sodasta kertovat myös 2010-luvusta. Suomen sodat ovat viime vuosina saaneet lisää vivahteita.

Kun Neuvostoliitto kaatui, Lauri Törni nousi sankariksi eli sillä tavoin hän on historiallinen ilmiö. Nyt kun 90-luvun uho on taittunut, Juha Pohjonen ja Oula Silvennoinen himmentävät sädekehää, ennen kaikkea Törnin perässäsotijoilta.

Metsäkaartilaisia ja heidän tuomioitaan on käsitelty jo aiemmin, Jukka Kulomaa kai laajimmin. Markku Tasala kirjoitti Kolarin metsäkaartista, ja nyt Tapio Koivukari on ottanut tämän aiheen romaaniinsa, satakuntalaisittain mutta silti sovinnolliseen sävyyn.

Kirjoilla on yhteytensä: sekä Törni että metsäkaartilaiset pakenivat, Törni ikävystyttävää elämää sotaan, käpykaartilaiset sotaa metsien ikävään.

Törni oli hyvä tappaja, ja suhtautuminen häneen on ollut ongelmallista, koska hän nautti työstään. Rintamakarkurien ja käpykaartilaisten status liikkuu rikoksen ja mielenhäiriön rajoilla.

1500 miestä ei lähtenyt jatkosotaan. Vaatiko se rohkeutta vai pelkuruutta? Oikeita vastauksia lienee kolme: ei, juu ja vaarinhousut. Joillakin oli aatosta jaloa, toisilla alhaista mieltä.

Enemmistö ei kuulunut kumpaankaan ryhmään vaan lähti sotaan, koska joko valtio tai velvollisuudentunto pakotti. Näistä pienehkö osa kuuluu pst-joukkoihin, mikä nyt ei tarkoita panssaritorjuntaa vaan post-traumaattista stressiä.

 

Stressireaktiosta alettiin puhua Vietnamin aikaan, sata vuotta sitten puhuttiin kranaattishokista, ja koska Ville Kivimäki on historioitsija, hän tajuaa, että eivät vain sanat muutu. Eri sodat sekoittavat pään eri tavalla.

Murtuneet mielet on tieto-Finlandialla palkittu, varmaan syystä, siksikin että tutkimusongelma on kaksinkertainen. Miten voi järki mennä sodassa joka jo itsessään on järjetöntä? Silti se voi, ja Lauri Törni oli niissä oloissa tolkun mies.

Ne jotka menettivät tolkun, kun tykistökeskitys tuli niskaan, luokiteltiin joko pelkureiksi tai sairaiksi, ja usein nämä olivat sama asia. Eroa yritettiin silti pitää mielessä: sairaat pantiin hoitoon, pelkurit tuomittiin.

Heikki Ylikangas sai taannoin aikaan kiehtovan riidan siitä, kuinka monta karkuria Suomessa tapettiin. Asiasta ei tullut täyttä selvyyttä, mutta kelpo oletus on, että sota on suurpiirteistä.

 

Koivukarin romaanissa mietityttää sovinnollisuus. Kun poliisit lopulta löytävät metsäkaartilaiset korsusta, he aluksi tarjoavat tupakat. Kohtaus tuntuu rauhanpiipun sytyttelyltä.

Romaanin pääosassa on kyläyhteisö, ja idea on, että yhteisö sieti liki kaikkea paitsi varkauksia: muutoin kukin hoiti omat asiansa.

Romaanilla on vapautensa, mutta jokin tässä jännitteettömyydessä hiertää eikä vain siksi, että satun tuntemaan noita länsisuomalaisia kyliä joissa sotaa käytiin myös 1918.

Koivukarin kylässä on tusina metsäkaartilaista, mutta keskiössä on pitäjän vallesmanni. Tällä on muitakin murheita: on mustaa pörssiä, on naimahuolia joihin liittyy omaa salailua, ja tämä syö miestä vähän samoin kuin poissaolo rintamalta. Vallesmannin naimahuolet jännittävätkin enemmän kuin kaartilaisten pitkätoikkoinen ja ikävä elämä.

 

Ihmisen tappaminen ei liene helppoa, vaikka valtio antaisi siihen luvan. Tutkimusten mukaan vain parikymmentä prosenttia sotilaista kykenee siihen; muut räiskivät aseillaan pitkin taivasta.

Lauri Törni kuului tuon viidenneksen valioihin, mutta paljon muuta hänestä ei tiedetäkään: Törni pysyy tuntemattomana. Vaikuttaa, että ei hänessä paljon tuntemista ollutkaan.

Pohjonen ja Silvennoinen keskittyvät kahteen asiaan. He todistavat tähänastisen Törni-kirjallisuuden poikakirjojen sankariroskaksi, ja he kuvaavat sen poliittisen ja henkisen ilmapiirin, jossa viipurilainen kauppa-apulainen päätyi Vietnamin viidakkosotaan ja esikuvaksi John Waynen tähdittämään elokuvaan.

Elokuvassa Törni-hahmo puhuu. Oikea Törni ei juuri suutaan avannut paitsi viinalle, ja silloinkin hän kommunikoi nyrkein.

Kaverit ovat huolehtineet kertomisesta, ja heidän mukaansa Törni oli sissi, ei rintamasotilas. Presidentti Mauno Koivisto, Törnin alainen, on antanut ymmärtää, että johtajaksi tästä ei ollut.

 

Kenen mieli hajoaa sodassa? Asiaa on liki mahdotonta ennakoida. Kivimäen mukaan jatkosodan aikana psykiatriseen hoitoon joutuneet 14 000 miestä eivät juuri poikenneet taustaltaan muista.

Sen jälkeen kun sotamies Mika Muranen 1994 ammuskeli Kotkassa siviilejä, armeija on kuitenkin pyrkinyt raakkaamaan ongelmat jo kutsunnoissa. Siksi moni nuori ei enää pääse armeijaan, vaikka haluaisi. Neljännes ikäluokasta torjutaan. Kai armeijalla on siihen varaa.

Kivimäki keskittyy myös asian toiseen puoleen. Ihmeellistä ei ole, että moni romahti. Ihmeellistä on, että enimmät kestivät. Varttihulluina jatkosodasta tuli suuri osa, mutta he hoitivat vaivansa itse, usein viinalla.

Armeija tekee pojista lapsia. Niin tapahtuu rauhan aikana, ja Tuntemattoman sotilaan perusteella niin käy myös sodassa. Toveripiiri, taantuminen kakaraksi ja musta huumori ovat selviytymiskeinoja.

Toveruus myös motivoi. Kivimäki toteaa, että enimmät eivät taistelleet aatteen vaan oman porukan puolesta. Kun ilmiö sodan jälkeen laimeni poliittiseksi, puhuttiin aseveljeydestä.

 

Koivukarin rintamakarkureille piileskely on surkeaa tapahtumattomuutta, kiinnijääminen helpotus. Viinaakin oli tarjolla vähemmän kuin rintamalla, vaikka pontikkaa keitettiin.

Sodassa jännityksen kiihkoa seuraa laukeamisen krapula, joka vaatii ryyppäämistä. Törni oli perisuomalainen: hiljainen selvänä, juovuksissa raju.

Kirjassa Törnin viehtymys sotaan saa selityksen hormonitoiminnasta: kuolemanvaara tuo joillekin adrenaliinipiikin, josta tulee riippuvaiseksi.

Törnin hormonien toiminnasta kenelläkään ei ole tietoa, mutta yleisellä tasolla selitys on uskottava, ja mitä hormoneihin muuten tulee, Törni osoitti vain satunnaista kiinnostusta naisiin.

Kai sota toi vaaraa kylliksi. Kalamies ei tarvihek koiroo eikä sotamies akkoo, kiteytettiin Polvijärvellä.

 

Lauri Törnin ainoa aate oli sota. Kun hän ei päässyt Lappiin saksalaisia vastaan, hän loikkasi saksalaisten puolelle sabotaasikoulutukseen ja valmistautui sissisotaan Suomessa.

Tämä oli Mannerheimin ristin ritarilta maanpetos, ja sekä tuomio että Törnin natsiyhteyksien kertominen näyttävät joitakin loukanneen.

Törni-kirjoittajat erittelevät pitkästi sankaritarinan poliittista taustaa asekätkennästä ja sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä ja YYA-Suomen taittovirheisiin.

Ajatukset ovat oikean suuntaisia, mutta kun ajattelee sodan jälkiselvittelyjä Euroopassa ja Aasiassa, epäoikeudenmukaisuudet kuihtuvat mittoihinsa, ja sota antaa raamit myös ulkopolitiikalle.

Törnin sankaritarinoita tarvitsi hajonnut laitaoikeisto. Monimutkaista oli laitavasemmallakin. Vain muutama kieltäytyjä sai sädekehän. Tamperelainen Pellervo Takatalo oli omalajisensa poikkeus.

Koivukarin kaartilaiset eivät sankareiksi nouse, eivät liioin putoa hylkiöiksi: maakunnan tapaan tekoja ei paljon selitellä.

 

Sodan jälkeen Euroopassa harhaili miljoonia juurettomia, ja osa näistä oli suomalaisia, asekätkijöitä, SS-miehiä, poliittisen oksansa sahanneita, seikkailijoita. Ruotsi ja Venezuela vetivät, jotkut palasivat kotiin, muutamat Yhdysvaltojen armeijaan.

Sodat selittävät paljon Suomen historiasta, mutta Kivimäki korostaa, että ei niillä kaikkea voi selittää. Jatkosodan ristiriitainen henki saattaa silti selittää sodan jälkeisten vaalien tuloksia, ja sota myös selittää laitavasemmiston hajoamista.

1945 moni vasemmistolainen tuli politiikkaan maan alta, mutta Aarne Saarinen, Ässärykmentin alikersantti, ja moni muu kommunisti tulivat rintamalta. Siinä oli jo hajaannuksen siemen.

Sota selittää myös sotilaitten lapsia. Jotakin ironista on siinä, että ne ikäluokat havahtuivat poliittisesti aikana jolloin puhuttiin Ho Tši-minhin tiestä.

Tuo tie oli kuljetusreitti läpi Laosin, ja se koitui Törnin kohtaloksi 1965. Hän kuoli helikopterionnettomuudessa. Ruumis löytyi vasta vuosituhannen lopulla.

Kuoleman jälkeen Törnistä tuli sankari Yhdysvalloissakin, ja hänestä kirjoitettiin monta joutavaa kirjaa. On vahinko, että uusimman tekijöillä ei ole enää ollut aikalaisia haastateltavina.

Vahinko on myös, että Murtuneet mielet ei ilmestynyt 1960-luvulla, jolloin sitä todella olisi tarvittu, kun veteraanit jatkoivat sotaa unissaan. Kumman paljon silti tehtiin: Paavo Rintala haastatteli veteraaneja parin kirjan verran, ja jo Erkki Palolammen klassikko Kollaa kestää (1940) kertoo avoimesti sotilaiden henkisestä murtumisesta.

 

Kolmesta kirjasta Koivukarin romaani on askarruttavin, Törni-kirja kiintoisin, Murtuneet mielet analyyttisin ja järkyttävin.

Pohjonen ja Silvennoinen pohtivat myös sotakirjallisuuden todistusvoimaa; armon saavat Henrik Tikkanen ja Ernst Jünger.

Tuntemattomassa sotilaassa on hieno parivaljakko: alikersantti Lehto ja sotamies Riitaoja. Lehto saattaa kylmänä tappajana muistuttaa Lauri Törniä. Kristian Smeds päätti ottaa romaanin teatterisovituksen keskiöön Riitaojan, pelkurin ja surkean sotilaan.

Sankareiksi meidät on julistettu jo kaikki, joten hyvä on itse kunkin löytää myös sisäinen Riitaojansa. Sota on vähän kuin rakkaus: siihen on pakko ottaa kantaa, vaikka se ei kohdalle osuisi.

Shohei Ookan ja Osamu Dazain romaanit saattavat helpottaa näkemyksen rakentamista, koska ne eivät naurata eivätkä viihdytä.

Michael Herrin Vietnam-romaania (Dispatches, 1977) ei ole käännetty, kai siksi että se on lajissaan parhaita. Siksi Yleisradio voisi uusia hollantilaisen Coco Schrieberin Vietnam-dokumentin Ensimmäinen tappo. Se viilentää kiihkeintä seikkailunhalua ja tarkastelee häikäilemättä sodan ja seksuaalisuuden yhteyksiä.

Vanha kansa Juuassa tosin tämä jo hyvin tiesi:

Ei naeset naijen lopu eikä kaikki miehet soassa kuole.

TEKSTI: Jarmo Uusi-Rintakoski

Jaa artikkeli