Markku Kuisma: Yksinkertaisuuden ylistys. Siltala 2013.

Juhani Suomi: Toisinajattelevan tasavaltaa. Tammi 2014.

Eläkeikää pitää kiireesti alentaa. Ainakin sitä pitää alentaa niiltä viisailta jotka herrojen nuhteessa ovat pitäneet mölyt mahassa ja jotka päästävät itsensä irti, kun ura on tehty ja eläke ansaittu.

Tällainen valikoivuus rikkoo perustuslakia, mutta eipä sitä lakia enää muutoinkaan ole kahleena pidetty. Eläkeläisiä verotetaankin perustuslain vastaisesti kuten Juhani Suomi (s. 1943) kiivaasti todistaa.

Sorrosta huolimatta eläke piristää monen ajattelua. Raimo Sailas (s. 1945) ehti olla vain vuoden reservissä, kun hän jo haukkui ennusteiden näpertelijöiksi ekonomistit, jotka eivät ymmärrä ilmastonmuutoksen uhkaa. Vähän samoin kävi Iiro Viinasen, joka eläkkeellä havahtui suojelemaan Lahden seudun järviä.

Kaikki tämä ilahduttaa, mutta eikö Sailaskaan tiennyt näitä asioita viisi vuotta sitten? Vai eikö tietäminen kuulunut valtionvarainministeriön rooteliin?

 

Vanhemmiten ihmisen toimialaan kuuluvat kaikki asiat, ja vähän kaikkea sekä Suomi että Markku Kuisma (s. 1952) käsittelevät. Kiinnostavia ovat kirjoittajien tavoittelemat roolit: he etsivät itseään suomalaisesta sankaritarustosta.

Suomi löytää sielunveljen Aleksis Kiven Jukolan Juhanista, Kuisma soisi olevansa Antti Rokka (Väinö Linna: Tuntematon sotilas), joka kieltäytyi laittelemasta kiviä herrojen polkujen pieliin.

Maailmankirjat ovat siis sekaisin. Tässä meillä on ulkoasiainneuvos ja professori, eivätkä he samastu herroihin vaan rahvaaseen. Joskus ammoin oli nuoruus vapauden aikaa, mutta enää siihen on varaa vain uransa loppupuolella olevilla eläkeläisillä tai peruuttamattomasti persaukisilla.

Suomi haukkuu herroja nimeltä, Kuisma tasapainoilee, mutta Kuisma ei aivan vielä olekaan eläkeläinen. Ehkä ero johtuu myös siitä, että Kuisma kaihtaa minä-muotoa. Suomi kirjoittaa henkilökohtaisemmin, tunteikkaammin.

 

Kohteet kertovat suomalaisesta yksilökulttuurista. Rokka ei ole luuseri vaan voittajatyyppi, ja johtajan asenne on Jukolan esikoisellakin, vaikka tämä ei tainnut oikein oppia edes lukemaan.

Ehkä lukutaidottomuuteen tehdään paluuta. Suomen inhokkilistan kärkipaikasta kamppailevat Alexander Stubb ja Pekka Himanen. Stubb on maininnut Twitterin tärkeimmäksi tietolähteekseen, Himasen suomenkieli muistuttaa Google-käännöksiä.

Suomi taistelee nyrkein, Kuisman Suomi-konepistooli on sellainen, jollaisena aseen muistan. Ne olivat sotaväen käytössä pitkään, ja niistä luodit saattoivat lähteä vähän omia aikojaan ja osoitteetta.

Suomen suuri asia on ulkopolitiikka, Kuisman talouselämä. Kuisma inhoaa paisunutta byrokratiaa, Suomi Natoa ja nykyistä ulkopolitiikkaa.

Tavoitteissakin on eroa. Kuisma haluaa pelastaa Euroopan EU:lta ja eurolta, Suomi haluaa pelastaa niiltä Suomen. Kuisma on pettynyt unioniin, Suomi Suomeen; unionilta hän ei mitään toivonutkaan.

Tämä kieltämättä on vähän hankalaa, kun samassa tekstissä on Juhani Suomi, Suomi-konepistooli ja vielä Suomen ulkopolitiikkakin.

 

Molemmat kirjat ovat sukua tekstilajille nimeltä pamfletti, kiistakirjoitus.

Toisinajattelevan tasavaltaa rakentuu päiväkirjan paloista viime vuoden alkupuolelta. Miksi kustantaja ei pistänyt kirjaa ulos viime syksynä?

Ehkä kaunis tavoite on hivenen pidentää nykyihmisen lyhyttä muistia.

Yksinkertaisuuden ylistyksen takakansi julistaa, että me etenemme Mao Zedongin, Josif Stalinin ja Goldman Sachsin tiellä. Viimeksi mainittu on iso pankki Yhdysvalloissa.

Kuisma tarkoittaa, että Maolta on ajatus jatkuvasta muutoksesta, Stalinilta keskitetystä vallasta ja pankeilta tehoton hallintokulttuuri.

Kommunistijohtajien ja pankkiherrojen niputtaminen on retorisesti koeteltu keino. Se sopii ajan henkeen, jota leimaa hiukan kohteeton ärtymys ja avuttomuus ja jolta iskulauseet ovat hukassa.

Kuisma tosin hetkin havahtuu siihen, että pohjoismaissa me elämme parhaassa maailmassa. Suomi lainaa Jukolan esikoista: Tämä maailma on aika tunkiokasa, ei muuta!

 

Kun nyt jo vuosikymmeniä on julistettu vapauden aikaa, Kuisman yhdistelmä voi yllättää. Onko rahan ja ihmisten vapautuminen tuottanut hirmuhallinnon? Vapauden kontrollointi tuhoaa työn ilon ja tukahduttaa sekä maanviljelijöitä että yliopistoja koko EU:sta puhumattakaan?

Jyrki Kataisen mainostama fantastinen yliopistouudistus on järjen käytön kahleena molempien kirjoittajien hampaissa. Kuisma tosin ei mainitse Kataista eikä juuri muitakaan nimeltä; henkilöhakemiston enimmät ovat kuolleet kauan sitten.

Usein Kuisma myös käyttää sanoja ehkä, kai ja lienee, ja hyviä sanoja ne ovatkin, mutta ne kertovat myös, että kirjoittajan sisin on ristiriidassa kirjan editointi- ja otsikointityylin kanssa. Ehkä olisi kannattanut haukkua edes pari opetusministeriä nimeltä? Ehkä ei?

Kuisma kirjoitti taannoin kirjan Rosvoparonien paluu (2010) nykyajan rahaeliitistä, mutta ei hän ole kiistakirjoittaja. Ehkä hän on siihen liian kiltti, hienotunteinen tai liiaksi ehkä-sanan vanki?

Suomi ei kaihda puhumasta nimillä, ja hän pysyy tiukemmin asiassaan eli ulkopolitiikassa. Häntäkin luonto huolettaa ja toistuvasti hän ihmettelee, miten kelvottomia ministerit Ville Niinistö ja Heidi Hautala ovat olleet, kun Talvivaaran sotkut olisi pitänyt perata.

Kuisma sivuaa luonto-uhkaa vasta yli 100 sivun jälkeen. Byrokratiasta Kuisma syyttää EU:ta, valtionvarainministeriötä ja rosvoparoneita, joita edustaa Wall Street -elokuvan Gordon Gekko. Tämän yhteys paisuvaan hallintoon jää vähän hämäräksi.

Ehkä Kuisman olisi kannattanut valita selkeä vihollinen. En osaa päättää, onko hänen tapansa tapa antaa tekstin harhailla ja haroa kiinnekohtia historiasta haitta vai etu.

Kun Juhani Suomi haukkuu presidentti Sauli Niinistön puheen harhailevaksi, hän vetoaa Ilmari Turjan näytelmän Särkelään:

Kun minä olin Hämeenkyrössä puukholtarin hantlankarina, ei meillä siellä kerrottu kuin yhtä vitsiä, ja sille me nauroimme aina.

Kuisma ei pysy yhdessä asiassa, mutta ehkä harhailu nyt on etu. Unionia haukkuivat vielä pari kolme vuotta sitten vain Timo Soini ja Björn Wahlroos, perustellummin ja perusteellisemmin Esko Seppänen.

Nyt samaa kuulee kaikkialta, missä ihmiset varmistelevat poliittisia asemiaan epävarmassa tulevaisuudessa. Siksi Kuisman kirjan parasta antia ovat juuri linkit historiaan.

Olli Rehnin nimittely Brysselin Bobrikoviksi on innostanut Kuisman kirjoittamaan ns. sortovuosista kiehtovasti ja hiukan poikkeuksellisesti.

Myös pellervolaisen liikkeen historia ja nykyaikakin saavat uusia sävyjä. Joskus oli aika, jolloin pienviljelijät ratkaisivat eduskunnan voimasuhteet ja yhteiskuntarauhan. Kuisma aavistelee osuustoiminnan renessanssia.

Suomen kiivailu tuntuu hetkin vanhan toistolta, kunnes tajuaa, että toiste on vastapuolen väline. Poliittisen eliitin Nato-projekti on vielä kiinnostavammin kiero ja sinnikäs kuin EU-projekti oli. Kun tässä jutussa olen jo pyssyistä puhunut, vertauksesta puuttuu enää käärme.

Kuisma nostaa kirjassaan ihanteeksi terveen talouselämän, vahvan valtion ja valvovat vastavoimat. Vastavoimat tarkoittavat kaiketi mediaa.

Suomessa media seisoo kahdella jalalla – Yle ja HS – ja molempiin jalkoihin sopii saman jalan saapas. Poliittista julkisuutta ei enää ole, eikä pelkällä suomen kielellä pitkään ole pysynyt kuusalla maailmanmenosta.

Ehkä se ei ole tärkeää? Tuntuu kummalliselta, että silti kansainvälisyys ja monikulttuurisuus ovat ihanteita, mutta kaipa tämä ontto olo johtuu siitä, että en seuraa Twitteriä.

Suomi päivittää argumenttinsa ulkopolitiikasta keskitetysti ja kiukkuisesti. Sotilaallinen yhteistyö Islannissa ärsyttää, ja sotaministeri Carl Haglund (s. 1979) kuuluu niihin höyhensarjan poliitikoihin joiden lapsekasta retoriikkaa ja sinisilmäisyyttä Suomi kavahtaa.

Erityisesti eläkeläinen Suomi kauhistelee kokemattomuuden ja ylimielisyyden yhdistelmää. Samansuuntaisia havaintoja tekee Kuisma.

Suomi on sikäli tasapuolinen, että hän tykittää kaikkia reichsleiter (saks. valtakunnanjohtaja) Olli Rehnistä työväen hylänneeseen Paavo Arhinmäkeen.

Kuisma on armollisempi. Ei hän erityisemmin etsi syyllisiä viime aikojen lamakausiinkaan. Demokratiassa kansa lopulta on syyllinen valittuaan poliitikot.

Näkemys on mielenkiintoinen eikä itsestään selvä. Kansa ei oikein ole moraalinen subjekti saati oikeudellinen; kansaa ei voi haastaa raastupaan, osakeyhtiön voi. Maksajaksi kansa kelpaa, eikä muita maksajia olekaan.

Suomea vaivaa vahva oikeudentaju, joka onneksi joskus taittuu tylyyn huumoriin. Kun ylijohtaja Juhana Vartiainen haluaa nuorille muita pienemmän liksan, Suomen mieleen tulee Volpone, venetsialainen ylimys eräästä 1600-luvun näytelmästä: Mitä saatanaa köyhä rahalla tekee!

Kuisman ja Suomen kirjat ovat mielenkiintoisia itsessään, mutta jo niiden olemassa olo kertoo maailman muuttumisesta. Suotta ei viime aikoina ole herätelty henkiin yhteiskuntaluokan käsitettä.

Kuisman ja Suomen polemiikin voi nähdä oireena keskiluokan hätääntymisestä.

Asia ei ole uusi. Paavo Haavikko kirjoitti 1992 pamfletin Murtuva keskiluokka. Sen sanomaa hetki ihmeteltiin, kunnes Nokia pyyhkäisi pahan unen mielestä. Nyt Kuisma ja Suomi kirjoittavat, miten ahneus ja rikkaiden veroparatiisit murtavat keskiluokan moraalia.

Haavikon ennakoimassa uudessa yhteiskunnassa on neljä luokkaa. Pohjalla ovat esteiset, kuten Haavikko heitä kutsuu. Nykyisin yhtä kömpelösti puhutaan syrjäytyneistä.

Ylimpänä on raharälssi, jolla ei ole mitään yhteistä muiden kanssa. Se ei maksa veroja ja se joukko on isompi kuin Kuisman rosvoparonit.

Välissä ovat keskiluokka ja työväki, jotka haluavat erottua toisistaan ja ennen kaikkea esteisistä, joihin Suomi viittaa puhumalla selkeästi syytinki- ja huutolaisjärjestelmästä.

Eniten menetettävää on keskiluokalla. Siksi se on yhteiskuntarauhan kannalta ratkaisevin. Keskiluokan elämään kuului se vahva, turvallinen valtio, josta Kuisma kirjoittaa.

Sellaista ei taida enää olla, ja siksikin Suomen kirjassa kaikuvat itsenäisyyden ehtookellot. Kuisma vaikuttaa optimistisemmalta, ehkä siksi että talous pysyy vaikka valtioita katoaa.

TEKSTI: Jarmo Uusi-Rintakoski

Jaa artikkeli