Jyrki Koulumies: Kaikki ajoi Ladalla. Idänkaupan lyhyt oppimäärä. Siltala 2016.
Jyrki Koulumies: Kohtalona Kostamus. Risto Kangas-Ikkalan muistelmat. Siltala 2012.
Markku Kuisma: Venäjä ja Suomen talous 1700–2015. Siltala 2015.

Kummallista, miten nopeasti kaikki tapahtui. Nyt on 80-lukukin muinaishistoriaa. Jotkut kutsuvat sitä kasariksi ja levittävät siitä pahantahtoisia ja vääriä tietoja.

Jyrki Koulumies niitä oikoo, mutta sen hän olisi voinut tehdä kiukkuisemmin. Kiukku yleensä oikoo myös lauseiden takkuja ja saa tekstin lentoon. Asia toki tulee selväksi: nuoremmat ovat usein täysin pihalla siitä, mitä idänkaupassa 1945–91 tapahtui.

Idänkauppaa oli käyty aina, mutta sotakorvausten vanavedessä tapahtui käänne – vai tapahtuiko? Markku Kuisma jaksottelee toisin ja puhuu sotatalouden kaudesta 1914–91.

Ajan riennossa ei ole kilometritolppia; rajat ovat jälkeen tulevien hahmotelmia. Koulumiehen rajaus sisältää ajatuksen katkoksesta ja uudesta alusta. Kuisma korostaa jatkuvuutta: vuosisata oli yhtä sotaa tai siihen valmistautumista.

Lienee aikaista sanoa, onko sotatalous juuri nyt vain katkolla.

Kohtalona Kostamus tarjoaa aavistuksen, minkälaisia vuosikausien neuvottelut olivat. Jotakin aavistaa myös osapuolten sisäisistä ristiriidoista sekä ihmisistä.

Poliitikot puhuivat luottamuksesta. Kovien kauppamiesten kesken luottamusta saattoi olla, joskus liki ystävyyttä, ja kirja todistelee, että tähän sekä asiantuntemukseen Finn-Stroin menestys perustui.

Risto Kangas-Ikkala muistaa melko pidättyväisesti, mutta henkilökuvat N. I. Melnikovista ja Geirat Rahimbajevista ovat vivahteikkaat.

Kirjan viesti on, että kun Urho Kekkosen, Kauko Rastaan ja suurlähettiläs Vladimir Stepanovin neuvottelut lukkiutuivat, Finn-Stroin insinöörit hoitivat asiat vastapuolen oikeiden ammattilaisten kanssa.

 

Lada-kirja syventää ajatusta, että suomalaiset myivät laatua ja aikatauluja maahan, jossa tuotanto oli laadutonta ja aikataulut mitä sattui. Vähäisemmästäkin muistuvat mieleen semiootikkojen vanhat pohdinnat idän ja lännen aikakäsityksistä.

Lännessä aika on rahaa, syke kiivas. Aki Kaurismäen elokuvat käyvät idän hitaiden kellojen tahtiin.

Jotkut idänkauppiaatkin arvelivat, että tehottomuus ei niinkään johtunut aatteesta kuin venäläisyydestä, mitä se sitten onkin. Nyt se lienee jotakin, mitä suomalaisesta identiteetistä pitää torjua.

Niinpä kun Tuomas Enbuske kuvasi 80-luvun ankeutta väittämällä, että kaikki ajoivat Ladalla, häive slaaviutta koteloitiin hämärään historiaan.

Toisaalta, idänkaupalla lihoneet rakennuskartellit tekivät sittemmin huonon laadun tutuksi myös suomalaisille. Jokainen lähiöissä käynyt tämän tietää.

Kangas-Ikkalan urasta rakentuu ehyt kertomus. Oli sodan jälkeisellä kaupallakin alku, kukoistus ja loppu, mutta Lada-kirjaan ei Koulumies saa kertomuksen kaarta aikaiseksi.

Kyse on luennosta, lyhyestä oppimäärästä, ja onkin syytä kerrata: Ei, idänkauppa ei ollut pelkkää politiikkaa vaan ankaraa kaupallista vääntöä, jolla salaa uhottiin otettavan sotakorvaukset takaisin. Ei, Suomi ei vienyt itään tavaroita, jotka eivät olisi muualle kelvanneet. Telakat ja metalli kukoistivat, ja täällä ovat myös Koneen ja Nokian menestyksen juuret.

90-luvun lama ei liioin ollut seuraus siitä 600 miljoonan euron velasta, jonka Venäjä vasta 2006 maksoi, vaikka Wikipedia vielä taannoin näin väitti.

Ladoja Suomen autoista oli noina vuosina alle 10 prosenttia.

 

Markku Kuisma kertoo hyytävän tarinan pienestä maasta, jonka puunjalostus teki länsikauppaa, metalli idänkauppaa, ja joka sai Yhdysvalloilta nootin 1954 suunnitellessaan valtion öljy-yhtiötä.

Taloushistoria virkistyi, kun talous 80-luvulta itsenäistyi politiikasta.

Tarina on uusi, koska näin sitä ei ole ennen kerrottu, ja tarina on hyvä, koska se on perusteltu. Vanhaa siinä on rivien välistä näkyvä ajatus Suomen tietystä erityisyydestä, jopa sankaruudesta.

Siksikin Kuismaa surettaa, että EU:lle Suomi antautui ehdoitta, vaikka muut pohjoismaat eivät. Ehkä antautumiseen todella johti alemmuudentunne? Koulumiehen kirjoista voi päätellä, että alemmuus on itäistä kokemusperustaa.

Ehkä myös väärät käsitykset idänkaupasta johtuvat itsetunnon puutteesta, mutta pitääkö historian kiinnostaa?

Kun kysyn näitä kirjoja Suomen tärkeimmästä kirjakaupasta, Lada-kirja löytyy, mutta Kuisma saa myyjän pudistelemaan eksyneen oloisena päätään.

Entä sitten? Miksi kerrata ikävää mennyttä, kun kaikki tietävät, että tulevaisuus kuuluu luonnontieteille?

Tämän tapaisia perusteita Sanni Grahn-Laasonen esitti sille, että kokeilulukioissa historia ja yhteiskuntaoppi eivät ole pakollisia. Ratkaisu on poliittinen eli siitä sopisi riidellä.

 

Riippuu vähän kertomisen tavastakin. Kun Kuisma kirjoittaa Suomen tarinan osana kansainvälisiä kauppavirtoja ja myös öljykauppaa, hän tekee sen tavalla, joka suuntaa kohti tuntematonta, tulevaa.

Venäjä-kirja saa ajattelemaan aikaa, eteen ja taakse. Niin on ehkä helpompi tajuta sekin, että loputtomiin ei elintaso, tuottavuuden kasvu, voi perustua öljylle.

Siksikin kehityksen mittaaminen automerkeillä on jo vähän eilistä.

JARMO UUSI-RINTAKOSKI

Jaa artikkeli