Tuija ja Kari Ylösen harrastus on harvinainen: he kasvattavat viestikyyhkyjä. Jokainen siivekäs on oma persoonansa.
Onpa kivoja lintuja, ajatteli kymmenvuotias Tuija Ylönen. Naapurin tyttö oli saanut Amerikan-tuliaisina kaksi valkoista kyyhkyä, jotka asustivat piharakennuksen yläkerrassa. Tuija päätti, että jonain päivänä hänelläkin olisi samanlaisia lemmikkejä.
Haaveen toteutumiseen kului vuosikymmeniä. 2000-luvun alussa Tuija huomasi lehti-ilmoituksen Viestikyyhky-yhdistyksen kokouksesta. ”Eiköhän lähdetä käymään”, hän sanoi miehelleen Kari Ylöselle.
Pian Kari sai nikkaroida takapihalle kodin kuudelle kyyhkyselle. Nykyään jyväskyläläisessä Pyynpolun lakassa kujertaa liki 50 kirjekyyhkyä. Muuratsalon saaressa asuvien Ylösten elämään on vuosien myötä tullut lintuja, joiden seikkailuista voisi Tuijan mukaan kirjoittaa vaikka kirjan.
Lenkkeilevät linnut
Kyyhkyslakan verkkoseinän takana käy aikamoinen kujerrus. Tuijasta on rauhoittavaa seurata, kuinka siivekkäät seurustelevat keskenään. ”Vaikka olisi miten pahalla päällä, lakassa tulee hyvä olo. Joskus olen ollut tuolla tunnista toiseen ja aamusta iltaan. Kun lapset ennen vanhaan kysyivät, missä äiti on, vastaus oli: lakassa.”
Kyyhkynkasvattajia on Suomessa vähän, vaikka pari–kolmekymppisiksi elävät linnut ovat helppohoitoisia ja niiden kanssa voi harrastaa monipuolisesti.
Ylöset ovat osallistuneet viestikyyhkykilpailuihin ja lennättäneet kyyhkyjään erilaisissa juhlissa kuten häissä. Osa kasvattajista piirtää kyyhkyjensä sukupuita, osa keräilee lintujen numerorenkaita.
Tuijalle ja Karille kyyhkyistä on tullut ystäviä, suorastaan perheenjäseniä. ”Ei minun tarvitse seistä tässä kuin hetki, kun jo tiedän, jos joku puuttuu”, Tuija sanoo.
Lintuihin on helppo kiintyä, koska jokaisella on luonteensa. Eräs punainen kukko tunnistaa Karin äänestä ja rientää aina tervehtimään isäntäänsä, kun tämä tulee kotiin. Toinen siipiveikko taas lennähtää olalle istumaan, vaikka Kari olisi huudattamassa sirkkeliä. Kari kesyttää uusia lintuja tarjoamalla kädestään ruokaa niille joka päivä.
Suhteen lämpenemistä ei voi kiirehtiä. ”Luottamus syntyy, kun kyyhkyjä ei ota kiinni. Ne tulevat luokse, jos niillä on asiaa. On jännä tunne, kun lintu lentää perässä ja ottaa itse kontaktia.”
Kerran toistakymmentä kyyhkyä päätti lähteä isäntänsä mukaan lenkille. Kari räpsi kuvia parvesta, joka tepasteli hänen jäljessään metsäpolulla. ”Tuija sanoi, että olin tehnyt hänen kisalinnuistaan toripuluja!”
Pyypolun lakassa käy kujerrus aamusta iltaan.
Maamerkkien opettelua
Vielä viime vuosikymmenellä Ylöset kiersivät ahkerasti viestikyyhkykilpailuja. Toiminta jäi pari vuotta sitten, koska pariskunta halusi rauhoittaa kesäviikonloppunsa veneilyyn ja moottoripyöräilyyn.
Kilpailuissa linnut vapautetaan yhtä aikaa kisapaikkakunnalta, josta ne lähtevät suunnistamaan takaisin kotilakkoihinsa. Voiton vie kyyhky, joka lentää eniten metrejä minuutissa. Aika mitataan jalkaan kiinnitettävän mikrosirun tai kilpailurenkaan avulla.
Tutkijat eivät tiedä tarkasti, mihin kyyhkyjen ilmiömäinen suuntavaisto perustuu. Nykykäsityksen mukaan linnut osaavat käyttää navigoinnissaan apuna aurinkoa ja maapallon magneettikenttää.
Jotta nuori kyyhky oppisi tuntemaan kotiseutunsa maamerkit, sen pitää päästä päivittäin lentelemään vapaasti. Matkalentoharjoitukset voi aloittaa, kun poikanen on kolmen kuukauden ikäinen.
Tuijalla oli tapana piirtää jokaiselle kilpalinnulle oma lentokartta, johon hän merkkasi eri ilmansuunnista lennetyt harjoitusmatkat. Aluksi hän vei valmennettavansa viiden kilometrin päähän, minkä jälkeen vähitellen ryhtyi pidentämään matkaa.
Tuijaa kiehtoo side, joka kyyhkyn ja ihmisen välille syntyy. ”Kun linnun vie viidensadan kilometrin päähän, miksi se tulee kotiin? Ei se tule, jos sillä ei ole hyvä olla.”
Kari ei koskaan ota kyyhkyjä väkisin kiinni vaan odottaa, että ne tulevat luo.
Erilaisia suunnistajia
Tuija on valmistautunut näyttämään, kuinka määrätietoisesti kyyhkyt toimivat. Hän pirauttaa naapurisaareen isälleen, jonka hoteisiin on käynyt viemässä joukon kyyhkyjä.
Vapauttamisluvasta ei kulu kuin minuutti, kun parvi ilmestyy näkyviin. Linnut liitelevät hetken ympyrää talon yllä, kunnes laskeutuvat lakan katolle ja hyppäävät yksi kerrallaan lentoaukosta sisään.
”Kun kana tulee kotiin kisamatkalta, se yleensä jää istumaan katolle ja sukii kaikki sulkansa hienoiksi ennen kuin menee oman kukkonsa eteen. Kukko taas menee heti katsomaan, ettei kana ole toisen kukon kanssa.”
Kyyhkyn suunnistustaidon kehittymistä on vaikea ennustaa. Ylösillä oli viime vuosikymmenellä Haapajärvi-niminen lintu, joka eksyi ensimmäisissä kisoissaan ja löysi kotilakkaansa vasta neljän kuukauden kuluttua. Myöhemmin kyyhky voitti kaksi kertaa Suomen parhaan tittelin. ”Mihinkä vaan sen vei, se osasi kotiin”, Kari muistelee.
Kyyhky voi eksyä esimerkiksi silloin, kun se pakenee henkensä edestä kanahaukkaa. Liekö petolintu ahdistellut myös Nelejäkolomosta, joka kuusi vuotta sitten löytyi nääntyneenä orimattilalaisen talon takasta. Jaloistaan kiinni juuttunutta lintua pelastamassa olivat niin palokunta kuin eläintenhoitajakin.
Kilpakyyhkyn harjoitusmatkat merkitään lentokarttaan.
Luopumisen vaikeus
Ikävimmät hetkensä kyyhkynkasvattaja kokee, kun haukka vierailee pihapiirissä. Kari on monesti ajatellut lopettaa kyyhkyjen kesyttämisen, koska läheiseksi käyneen lemmikin menettäminen tuntuu erityisen pahalta. Päätös ei kuitenkaan ole pitänyt, ei tänäkään vuonna.
”Nuo valkoiset minä kesytän”, Kari suunnittelee. Hän viittaa lakan uusimpiin asukkaisiin, jotka pariskunta haki tänä vuonna Outokummusta.
Tulokkaita ei voi päästää vapaaksi ennen kuin ne ovat löytäneet uudesta kotilakastaan puolison. Vasta pesänrakennus ja perheellistyminen saavat pariuskollisen linnun pitämään uutta paikkaa kotinaan.
Vaikka kyyhkyset ovat Tuijalle ja Karille tärkeitä, pariskunta on viime vuosina harkinnut harrastuksesta luopumista ajanpuutteen takia. Vielä he eivät kuitenkaan ole raaskineet.
Tuijasta olisi hienoa, jos heidän valkoinen kyyhkyparvensa voisi neljän vuoden kuluttua juhlistaa Keski-Suomen uuden keskussairaalan avajaisia. ”Olen ajatellut, että siihen voisi vaikka lopettaa. Silloin asioilla olisi alku ja loppu. Mutta siihen väliin mahtuu vielä monta häälennätystä!”
MINNA HOTOKKA, teksti
KRISTIINA KONTONIEMI, kuvat
