Pelkosenniemellä Kitisen varrella sijaitsevasta Suvannon kylässä voi vielä tavoittaa entisajan tunnelman. Peräpohjalaiset talot aittoineen ja riihineen muodostavat kylämaiseman, joka on säilynyt poikkeuksellisen ehyenä.

Lapin sota jätti jälkeensä poltettuja kyliä ja savuavia raunioita. Maisema muuttui monin paikoin myös uudisrakentamisen myötä. Suvanto on kuitenkin säilyttänyt hyvin ominaispiirteensä, vaikka elämänmeno on sielläkin muuttunut.

Keskellä kylää sijaitsee Mattilan talo, jota asustaa Markku Kujala, 64, vaimonsa Kaisu Siika-ahon, 58, kanssa. Perheen lapsista kaksi vanhinta, Ilari, 22, ja Inga, 20, ovat jo maailmalla ja nuorinkin, Helka, 17, opiskelee kolmatta vuotta Sodankylän lukiossa.

Pihamaalla vanhan vinttikaivon vieressä haukkuu tulijoita pystykorva Piki. Ovelle ei ole menemistä ilman valppaan vahtikoiran ilmoitusta.

Markku on syntyperäinen suvantolainen. Hänen sukunsa on asuttanut kylää sukupolvien ajan. Peräpohjalaisen 1890-luvulla valmistuneen kotitalon on rakennuttanut aikoinaan Markun isoäidin eno. Valtava uuni, jota lämmitetään talvella joka päivä, on toistasataa vuotta vanha.

”Alkuperäisen uunin kivet on tuotu tänne aikoinaan poroilla Saukkoaavan Kiviselästä. Pororaidolla, porojonoilla, oli kuulemma pituutta parisataa metriä. On siinä ollut urakkaa”, kertoo Markku.

Kaisun mukaan Suvannon vanha rakennuskanta on suurimmaksi osaksi peräisin 1800-luvun loppupuolelta ja 1900-luvun alusta, niittytalouden kukoistuskaudelta. Kylässä on kaikkiaan toistasataa ennen sotia valmistunutta hirsirakennusta. Parinkymmenen asuinrakennuksen lisäksi on latoja, riihiä, aittoja ja tollia, pieniä varastoja.

Rakennuskanta vaatii jatkuvaa korjaamista. Esimerkiksi pärekatot täytyy uusia muutaman kymmenen vuoden välein. Viime kesänä olivat vuorossa museolossin ja kahdeksan kilometrin päässä kylästä sijaitsevan myllyn katot. Juuri pärekatot on se syy, miksi rakennuskonservaattoriksi kouluttautunut Kaisu tuli alun perin Suvantoon, sillä hän osallistui ensin kesällä 1984 ja sitten kolme vuotta myöhemmin järjestettyihin pärekattotalkoisiin.

”Kuulin Suvannosta ystäviltäni ja tulin tänne talkoisiin. Ihastuin ensin kylään ja sitten isäntään”, Kaisu kertoo. Hän kouluttautui myöhemmin etänä kirjastonhoitajaksi ja on tehnyt sijaisuuksia Sompion seutukirjastossa, joka toimii Pelkosenniemen lisäksi Sodankylässä ja Savukoskella.


Markku Kujalalla on lossinhoitajan lakki tallessa.

Ensimmäinen uudisasukas asettui asumaan Suvannon kylän maille vuoden 1700 paikkeilla. Kylä sijaitsi silloin Lapin ja Lannan rajan pohjoispuolella. Lanta viittasi suomalaisten asuttamaan alueeseen. Rajan näkyvin kohta oli Pyhätunturi parinkymmenen kilometrin päässä kylästä.

Suvanto valittiin Lapin kauneimmaksi kyläksi 1987. Vuonna 1991 sille myönnettiin Europa Nostra -palkinto, Meidän Eurooppamme, tunnustuksena ainutlaatuisen kulttuuri- ja rakennusympäristön säilyttämisestä. Tarkkaan tutkittu kylä on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuuriympäristöksi.

”Samanlaisia kyliä oli Lapissa entisaikaan muitakin, joten Suvanto ei ollut siinä mielessä poikkeus. Ennen 1970-lukua sitä ei edes mainita kirjallisissa lähteissä mitenkään erityisenä”, tietää Kaisu.

Miksi saksalaiset sitten peräytyessään eivät polttaneet Suvantoa? Siitä on olemassa monenlaista tarinaa.

”Kerrotaan, että se joka tuli Suvannon kylään ensimmäisenä saksalaisten lähdön jälkeen, näki Suomen lipun liehuvan koulun lipputangossa. Tämä on ensimmäisen suomalaisen partion mukana tulleen sotilaan Uuno Keräsen kertomaa. Puhelinpylväät Suvannon ja Sodankylän väliseltä postitieltä oli kaikki sahattu poikki, mutta kylä oli säästynyt”, toteaa Markku.

”Erään hassumman selityksen mukaan kylä säästettiin talojen kellareissa olleiden herkullisten hilla- ja vattuhillojen takia. Toisen teorian mukaan tuhoamiskäskyä ei vaan koskaan tullut tai joku jätti noudattamatta sitä.”

RIITTA SAARINEN, teksti
ANTTI SARAJA, kuvat

Lue koko juttu painetusta lokakuun 2016 Kodin Pellervosta. Tilaajana löydät jutun myös Kodin Pellervon e-arkistosta osoitteessa www.pellervo-e-lehdet.fi.

Jaa artikkeli