Raija Hotokka kirjoitti itsensä vapaaksi lapsuudestaan. Karuista kokemuksista huolimatta hän valitsi anteeksiannon.

”Ihmisellä voi olla koko elämänsä äidin ikävä”, sanoo halikkolainen Raija Hotokka, 71. Hän puhuu kokemuksesta. Raija joutui jo pienenä eroon biologisesta äidistään. Lapsuus kului kasvattivanhempien, äidin siskon ja tämän miehen maatilalla. Siellä lapsi laitettiin työn tekoon aikuisen lailla. Kasvatusmenetelmät olivat karut ja ruumiillinen kuritus miltei jokapäiväistä.

”Ehkä kielenkärjen jättämät haavat olivat kuitenkin pahimmat, niiden arvet ovat elinikäiset.”

Eläkkeelle päästyään Raija kirjoitti elämäntarinansa Elämänsuora (Mediapinta 2015). Siinä fakta ja fiktio kietoutuvat toisiinsa. Kirjoittaessaan hän lopullisesti pääsi irti lapsuudestaan. ”Halusin tarinallani osoittaa, että olivatpa lähtökohdat mitkä tahansa, ihmisellä on mahdollisuus selviytyä. Kyse on selviytymistarinasta, ei valituskertomuksesta.”

 

Äiti oli suuren sisarussarjan nuorimmainen, jolla kuopuksena vastuullisuuden opettelu jäi vähäiseksi. Hän tottui käymään tansseissa ja oli nuoruutensa ja vilkkautensa vuoksi niissä suosittu. Vanhemmat ja sisarukset yrittivät hillitä nuorimmaisen menohaluja. Ennen pitkää tyttö tuli raskaaksi.

Perhe oli joutunut jättämään kotinsa Laatokan Karjalaan, Ruskealan maakuntaan. Lapset, joista osa eli jo omaa elämäänsä, olivat asettuneet ympäri Suomea. Vanhemmat olivat löytäneet uuden kotipaikan Pohjanmaalta. Nuori äiti sai turvapaikan pienelle Raija-tyttärelleen vanhempiensa luota. Pian synnytyksen jälkeen äiti itse joutui lähtemään takaisin palveluspaikkaansa Hämeeseen. Sinne ei lasta voinut ottaa mukaan.

Raija vietti onnellisia päiviä mummin ja ukin huomassa. Isovanhemmat kiintyivät tyytyväiseen, aina iloiseen tyttöön. ”Ukki rakensi pihaan kahden koivun väliin vitmin, riippukeinun. Siinä hän keinutti minut uneen.”

Iloa ei jatkunut pitkään: ukki sairastui vatsasyöpään. Mummi ei jaksanut yksin hoitaa vilkasta tyttöä. Raskain sydämin isovanhempien oli luovutettava Raija takaisin tämän äidille.

Äiti ei ollut halunnut mennä naimisiin Raijan pahoin sodassa invalidisoituneen isän kanssa. Äidillä oli uusi mies, joka sielunsa pohjasta vihasi tyttöä ja kohteli tätä niin kaltoin, että äiti alkoi pelätä lapsensa hengen puolesta. Hän pyysi Hämeessä maatilaa pitävää sisartaan ja tämän miestä ottamaan Raijan kasvattilapseksi.

Asiasta sovittiin, mutta koska maatilalla oli kesällä paljon työtä, Raija vietti kiireisimmän ajan toisen tätinsä ja tämän puolison luona. ”Ne olivat hyviä päiviä, sillä tädin mies oli lapsirakas. Kun olin kiintynyt heihin, minut repäistiin taas irti ja vietiin kesän lopulla kasvattipaikkaan.”

Mamman ja papan luona, kuten Raija kasvattivanhempiaan nimitti, päivät olivat täynnä työtä. Tilalla oli paljon karjaa. Navettatyöt aamuin illoin veivät ison osan päivästä. Uusi elinpiiri oli muutaman vuoden ikäiselle tytölle kuin työlaitos. Iltaisin Raija nukahti kyyneliin ja sydänalassa kaihertavaan äidinikävään. Olisi tehnyt mieli syliin, mutta syliä ei ollut.

 

”Selkään sain, oli syytä tai ei. Sukulaiset rankaisivat minua olemassa olostani, ikään kuin olisi ollut minun syyni, että olin syntynyt maailmaan. Pääasiassa suku halusi unohtaa minut eikä olla missään tekemisissä kanssani. Paikkakunnalla, jossa kasvattivanhempieni tila oli, tiedettiin yleisesti huono kohteluni, mutta kukaan ei voinut eikä halunnut tehdä asian hyväksi mitään.”

Suurelle karjalle piti kasvattaa monta hehtaaria sokerijuurikasta, lanttua, turnipsia ja naurista. Taimirivien harventamista riitti kilometritolkulla. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Kukaan ei neuvonut suojaamaan ihoa. Vasta, kun nahka oli korventunut vesikelloille, tyttö ymmärsi lähteä hakemaan pitkähihaista vaatetta.

”Toiset lapset kulkivat siitä ohitse uimaan läheiselle järvelle. Minäkin pyysin papalta lupaa päästä järvenrantaan. Se ei tullut kuuloonkaan. Uimataito jäi minulta ikuisesti oppimatta.”

”Kummallakaan kasvattivanhemmistani ei ollut käsitystä, minkä verran raskasta ruumiillista työtä voi pienellä lapsella teettää. Jäsenet olivat aina kipeinä, sormia särki ja usein yöllä heräsin siihen, että kädet olivat puutuneet aivan turraksi.”

Syntymälahjoinaan Raija oli saanut kauneuden kaipuun, musikaalisuuden ja rikkaan mielikuvituksen. Nämä olivat pelastus. Tyttö katosi mielikuvitusmaailmaansa aina kun mahdollista. Siellä hän eli toista elämää, oli hyväksytty, rakastettu ja vapaa.

Koulu vapautti muutamaksi tunniksi maatalon töistä, mutta koulussa hän oli kiusattu. Kun opettajan silmä vältti, kuuluivat pilkkahuudot, tönittiin, revittiin vaatteista ja tungettiin lunta kauluksesta sisään. Kotiin päästyään tyttö oli usein aivan kohmeessa. Aamuisin hän piiloutui ovellisen maitolaiturin sisään. Kun kiusanhenget olivat matkan päässä, hän ryntäsi kovaa vauhtia kouluun ja ehti tunnille viime tingassa.

Koulunkäyntiin liittyi kuitenkin myös ilon pilkahduksia. Musiikki, lukeminen ja kirjoittaminen olivat Raijalle mieluisia. Kun opettaja huomasi laulutaidon, tyttö pääsi soolojen esittäjäksi koulun kuorossa. Kaksi isompaa tyttöä otti kiusatun Raijan suojelukseensa. Olo välitunneilla helpottui. Tytöt myös auttoivat Raijaa koulutehtävissä.

”Matkallani on tietyin väliajoin tullut vastaan ihmisiä, jotka ovat auttaneet ja rohkaisseet. He ovat valaneet toivoa ja siivittäneet minua eteenpäin. Nimitän tällaisia ihmisiä myrskylyhdyiksi. Olen jokaisesta myrskylyhdystä todella kiitollinen.”

ULLA-MAIJA LAMMI-KETOJA, teksti
TAPANI LEPISTÖ, kuvat

Jutun konaisuudessaan löydät painetusta marraskuun 2016 Kodin Pellervosta. Tilaajana löydät koko lehden myös Kodin Pellervon e-arkistosta osoitteesta www.pellervo-e-lehdet.fi.

Jaa artikkeli