Samu Nyström ja Jörn Donner: ”Merkillinen on nyt maailman meno”. Helsingin päiväkirja sekasorron ajalta 1917–1918. (Suom. Susanna Sjöman). Otava 2017.
Kai Häggman, Teemu Keskisarja, Markku Kuisma ja Jukka Kukkonen: 1917. WSOY 2017.
Janne Könönen: Punaisen leijonan maa. Suomen hullu joulukuu 1917. Otava 2017.
Juha Hurme: Niemi. Teos 2017.

Torstaina 1. marraskuuta 1917 tuskaili Kirsti Teräsvuori vesijohtolakkoa. Huhujen mukaan se alkaisi yöllä. Perhe oli täyttänyt jopa ammeen. Perjantaina senaattori Kyösti Kallio murehti kirjeessä vaimolleen kansakunnan tilaa ja miten eivät ymmärrä tehdä kunniallisilla ehdoilla rauhaa ryssän kanssa. Sunnuntaina säveltäjä Väinö Pesola kuvasi päiväkirjaan asuntopulan kurjuutta: Eteinen haisee (– –) hirmuisesti. Se haisee toaletilta ja lialta. (– –) Vieraita ei voi ajatellakaan kutsua.

Sota syttyy. Alle kaksikymppisen Teräsvuoren päiväkirja hehkuu nuoruutta. Helmikuussa hän kirjoittaa:

Laskeuduimme alemmas katsomaan mäenlaskua. Sitä riemua! (– –) Vanha ukko piippu hampaissa lakaisi varsiluudalla lunta pois jäiseltä tieltä. Ihastuin sen ukon aitosuomalaiseen tyyneyteen. Varmaankin hän kovasti rakasti lapsia, koska hän niin sydämellisen hellästi työnsi niitä luudalla takapuolesta menemään, milloin hän katsoi vuoron tulleen.

Maaliskuussa Pesolaa vaivaa jo muukin kuin haju. Laihtunutkin olen kovin (– –). Yleensä koko ihmiskunta on kuihtunut. Tunnettu lihapytty Santeri Ingman on niin kutistunut, että vain nahkapussit killuvat rasvaleukojen sijalla. Eino Leinon vaatteet roikkuvat ja liehuvat päällä kuin pyykki kuivausköydessä.

 

Samu Nyströmin ja Jörn Donnerin helsinkiläisten päiväkirjan idea on hyvä: yksittäisten ihmisten ristiriitaiset äänet nousevat historiaan. Maaliskuussa tuntematon perhe kirjoittaa Evertille rintamalle: Et usko minkälainen mieli paha minulla on ullu kun meitä perunat on paleltunu. Ne perunat jäävät mieleen. Samaan aikaan Professori E. G. Palmén odottaa saksalaisia ja tulee muistaneeksi hinnerjokilaisen sanonnan: Se Napoleon Punaparta se myös sanoi, että kyllä sota muuten olisi käynyt – mutta ne perkeleen porilaiset.

Pesola saa Veliniltä, kuka lienee, leipää. Leipä haisee hevosenlannalle. Aprillipäivänä iloitsee kuuromykkäin matkapappi Hugo Nyberg Siperiasta tulleesta viljajunasta. Työmies-lehti kaipaa kaartiin väkeä. Ei se auta. Jo huhtikuun 12. päivänä Elsa Eklund (myöh. Enäjärvi) kuuntelee sodan ääniä: Paukkuu, rätisee, jymähtelee, kuuluu huutoja ja melskettä. Kanuunain ryskettä, räiskinää, huminaa. Saksalaiset valtaavat Helsinkiä.

Näin elettiin talvea 17–18. Epävarmuus tulee lukijan iholle. Kukaan ei marraskuussa tiedä, minkälaista on, kun lehti on taas puussa. Kirjasta ei historian juonta löydy, mutta ajan ristiriitainen henki saattaa löytyä, vaikka vain ne kirjoittivat, jotka osasivat, ja vain osa teksteistä säilyi. Suurin osa meistä aina hukkuu suureen nimettömyyteen.

 

1917 helsinkiläiset katsoivat Charles Chaplinin elokuvia, ja moni jäljitteli sotiessaan tämän eleitä, päättelee Teemu Keskisarja 1917-kirjassa. Saattoi jäljitelläkin. Tapansa mukaan Keskisarja kirjoittaa lähellä arjen sotkuisuutta. Johdonmukaisuutta tuo Markku Kuisman taloushistoria; kaikkihan me uskomme talouden lainalaisuuksiin eli järkeen. Kai Häggman avaa kirjallista maailmaa, jossa Juhani Aho ja F. E. Sillanpää olivat harvoja, jotka säilyttivät tolkkunsa.

Juhlavuonna ilmestyy juhlakirjoja. Onneksi ne eivät ole kovin juhlallisia. 1917-kirjassa parasta on Jukka Kukkosen toimittama valokuvaosuus. Ainakin hetkin kuvista välittyy menneen outous ja intensiteetti. Kamera oli tuore keksintö, sille poseerattiin, ja yllättävän moni tahtoi poseerata pyssy kädessä, ehkä siksi että äkseerauksessa usein piti pärjätä heinäseipäällä.

Pistooli Ilmari Kiannollakin kuvassa on. Kianto päästi kostonhimonsa valloilleen. Hän halusi tuhota kaikki punaiset naiset.

 

Musta, ärjyvä meri. Lumesta sakea horisontti. Tanssiva kompassin neula. Märkä, pakkasessa jäätyvä palttoo. Yllä hurjasti kulkevia pilvenlonkareita ja alla tuhansia tonneja rauhatonta englantilaista terästä. Vettä joka pudotuksella hörppivät laipiot ja komentosilta. Pilvien välissä tähtien armeliaisuus ja idässä vielä tuntemattoman aamun etäinen kajastus.

On 5. joulukuuta 1917 Merikarvialla. Laivan mastossa liehuu Venäjän kauppalippu, mutta saksalaisten aseita paatti on tuomassa. Janne Könösen kirjan ensiriveistä tajuaa, että historiankin hahmottaminen on tyylilaji. Könönen on tutkija ja toimittaja, jälki sen mukaista, sujuvaa ja värikästä. Seuraavassa luvussa aseita tulee Venäjältä. Samalla piirtyy kiehtova muotokuva suomalaisesta sosialistista nimeltä August Wesley. Askel askeleelta Könönen seuraa myöhäissyksyn poliittista prosessia, jonka lopputuloksesta mukanaolijat eivät voi tietää.

Kaikki nämä juhlakirjat nostavat yksittäisiä, lähes unohtuneita toimijoita. Könösen tyylilaji lähenee lehtitekstiä, välillä kaunoa. Niin se lähenee Keskisarjallakin: konkreettinen, tylyhkö kerronta jo itsessään sisältää näkemyksen menneisyydestä. Miten tämä eroaa Antti Tuurin proosasta? Välillä edukseen?

 

Juha Hurmeen jäljiltä menneisyys on selvää pässinlihaa. Tyyli pyrkii muuntamaan kaiken tutuksi, likeiseksi. Ei kukaan tiedä, mitä ihmiset 2 000 vuotta sitten pohtivat, joten Hurmeella on vapaat kädet.

Mikä siinä oli (– –) ollessa, kun karjalle oli ymmärretty koota tarpeeksi rehua syksyllä. Ja sehän oli onnistunut heiluttamalla ahkerasti viikatetta, yhtä rautakauden merkittävimmistä teknisistä uutuuksista. Perheen jäsenet kerääntyivät pyöreään paalumajaansa avolieden ympärille, ottivat esille pientä purtavaa ja voimajuomaa, iskivät tuluskivellä tulet lieteen ja virittivät veisun pimenevän illan ratoksi ja ymmärtääkseen, miksi olivat olemassa.

Kirjan nimi on Niemi. Niemi on kaistale läntisen Siperian ja Skandinavian välissä, ja sen (kulttuuri)historiaan Hurme pureutuu: jossakin siellä, paalumajan lieden ympärillä, suomalaisuus alkaa orastaa. Johdannoksi Hurme kirjoittaa universumin historian. Sitä jo voisi pitää hullun hankkeena, ellei muistaisi, että valitaanhan Miss Universumeitakin. Se vasta suuruudenhullua on.

Noin (!) 13,8 miljardia vuotta sitten tapahtui alkuräjähdys: aika, avaruus ja aine syntyivät. Miksi? Hurmeen ja monen kosmologin vastaus on: muuten vaan. Hurmeelle alku tarkoittaa lopullista yhteisyyttä: Kun katsot peiliin, näet sekä peililasissa että siitä heijastuvassa apinan naamassa 13,8 miljardia vuotta vanhaa tavaraa. Sieltä siis me kaikki olemme kotoisin, mutta suomalaisuudesta ei 2 000 vuotta sitten kukaan puhunut. Kai näinkin voi perussuomalaisuutta vastustaa.

 

Ammattihistorioitsijat yrittävät jossakin määrin kirjoittaa kunkin aikakauden ehdoilla. Hurme kirjoittaa omilla ehdoillaan. Paljon kuluu energiaa sen todistamiseen, että Niemellä kaikki on tuontitavaraa. Edes kielessä ei juuri ainutlaatuista sanaa ole. Suomalaisuus on kansainvälisten kulttuurivirtojen tuote.

Saman tien Hurme kirjailijan ikiaikaisella oikeudella kumoaa omat näkemyksensä: Niemi onkin erityinen. Jo J. R. R. Tolkien tajusi Kalevalan tarjoavan lomaa kolmen tuhannen vuoden edistyksestä. Eepoksessa on väkevä annos ainesta, jota ei länsimaisesta perinteestä löydy ja jota hienostuneisuus ei hallitse. Lukija saa heittäytyä barbaariksi.

Hurme ehdottomasti on oikeassa myös silloin, kun on itsensä kanssa eri mieltä. Parhaimmillaan hän on pöyhiessään ikivanhaa runoutta ja rautakautista hengenelämää. Rahvaan elinvoimaa nujersi kristinusko. Myöhemmin 1800-luvun eliitti kuohi kansanrunoutta. Suomalaisuusmiehissä taisi olla kaksi ongelmakohtaa, aatteeksi korotettu suomalaisuus ja miehuus.

Onko historia rata, jolla voi jäädä jälkeen? Vaikka Niemen 40 000 niemistä eli asukasta olivat jo tuhat vuotta sitten monikulttuurisia, he silti olivat jäljessä Euroopasta. Tätä surkeutta kirja kuvaa Ruotsin vallan loppuun saakka. Kiinnostuneena odotan mahdollista jatkoa. Miten Hurme käsittelee ja erottelee suomen kielen ja 1800-luvun kansallisuusaatteen?

Niemen historia kulkee rataansa, mutta Hurmeen ajatus lentää vallattomasti. Kolmen aikalaisen, Rabelaisin, Agricolan ja Ling Meng-Tsun, rinnastaminen tuottaa hilpeän kokonaisuuden. Agricolan synnit saavat numeroidun listan. Kristillisessä synkeydessään hän nujersi kansan kuritonta elinvoimaa. Kirkon hallitsema keskiaika on Hurmeelle pimeä kausi. Tästä saattaisi olla samaakin mieltä, mutta hetkin hengellisen eliitin typeryyden todistelu väsyttää.

Miten ne 400 vuotta sitten edes kykenivät elämään ilman tätä meidän loistavaa ymmärrystämme? Olivatko ne tyhmiä? Saattoivat ollakin. Ehkä elämää helpotti, että ne eivät tienneet sitä itse?

 

Parhaimmillaan aihe tempaa Hurmeen mukaansa. Niin syntyy mainio muotokuva Sigfrid Aronius Forsiuksesta. Tämä Helsingin pikkukylästä lähtenyt oli Cervantesin ja Shakespearin aikalainen, syntynyt vuoden 1560 vaiheilla: taas Niemen takapajuisuus korostuu. Forsius oli pappi, ennustaja, tähtitieteilijä, almanakan laatija ja paljossa tyhmä. Elämä vei tutkimusmatkoille, hoviin, vankilaan, lopulta Tammisaaren kirkkoherraksi.

Miten Niemeä pitäisi arvioida? Ei aavistusta. Kyse ei ole romaanista, ei varsinaisesta tietokirjastakaan. Tavanomaisista, huolella nyplätyistä ja hengettömistä nykyromaaneista se erottuu kuin kipeä peukalo kämmenestä. Tämä on Hurmeelle kunniaksi.

Niemeä lukiessa tuntuu, että Ranskan vallankumous (1789) jatkuu yhä. Hurmeelle historia on järjen ja umpisokean uskon kamppailua, ja välillä muinaisten hengenmiesten tyhmyys tulee niin perin pohjin todistetuksi, että mieleni tekee liittyä kirkkoon.

Sitten huomaan, että Hurme poseeraa Kirkko ja kaupunki -lehdessä ja sanoo olevansa hyvyyden puolella. Olisi kai noloa olla eri mieltä?

Noloa myös olisi torjua Niemi. Harva kirja enää saa näin vahvasti reagoimaan. Välillä rento tyyli puuduttaa, ohjelmallisuus ja usko moderniin järkeen ärsyttävät. Kohteetkin ovat helppoja. Sitten vaikkapa ylistys Jos mun tuttuni tulisi -runolle leimahtaa pimeästä, ja sekä runossa että Hurmeen tekstissä todella soi suomen kieli, tuo monikulttuurisuuden viimeinen kompastuskivi.

JARMO UUSI-RINTAKOSKI

Jaa artikkeli